language: Finnish

KUOLEVAN LAULUN MAILTA ynnä POHJOLAN SALOILTA

Kirj.

Lauri Hannikainen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

KUOLEVAN LAULUN MAILTA.

Tuonen lintu.
Kaksi itkua.
Onnea pakoon.
Ilta Muuannossa.
Pesshi.
Vanha laulaja.
Ukko uupui…

POHJOLAN SALOILTA.

Kyytipoika.
Kuun kääntäjä.
Perintöpiippu.
Jouluaattona pohjolan salolla.

KUOLEVAN LAULUN MAILTA

Tuonen lintu.

Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, on löytänyt satujen maan!

Hän on hakenut sitä hartaasti. Hän on etsinyt pyhää, koskematonta luontoa, pyhää, polkematonta erämaata, hän on etsinyt ihmisiä, puhtaita luonnonihmisiä, luonnon omia lapsia, herkkiä, viattomia, sivistyksen turmelemattomia. Ja hän on löytänyt!

Niin! Hän on löytänyt unelmiensa maan Vienan erämaitten kätköstä, sieltä sinisten vaarain takaa!

Hurmautuneena hän antautuu satujensa maalle, tuntee siirtyvänsä ajassa tuhat vuotta taaksepäin, unohtaa entisen itsensä ja huomaa pian olevansa ehjä erämaan lapsi, vapaa ihminen karjalaisessa korpikylässä, suurten selkosten takana, harjurinteellä, salojärven rannalla. Samanlainen kuin kaikki muutkin siellä! Pyhällä hartaudella hän sulautuu siihen elämään, kyntää peltoa kevätauringon juuri paljastamaa, kiertelee saloja metson soitimella, nukkuu öitä nuotiolla, käy keihäs kädessä kontiota vastaan, tanhuaa kilvaten kisoissa, tavoittelee kyläkaunottaren suosiota miehekkäällä reippaudellaan kuten muutkin pojat, itkee Hilipän lesken kuolemata, iloitsee hyvästä kalakeväästä kuten muukin kylän väki, kumartelee pirtissä jumalankuvia ja palvoo salolla salojumalia.

Joskus hän muistaessaan entisiä elinmaitaan vavahtaa ja hänen sydämensä täyttää pelko, että kaikki tämä ihana nykyisyys onkin vain unta, tahi lyhyttä satujen aikaa, joka loppuu pian. Silloin hän aina entistäänkin suuremmalla innolla heittäytyy erämaan kylän ihanaan elämään ja hukuttautuu siihen. Eihän tämä voi loppua! Ei! Tämä ei saa koskaan loppua!

* * * * *

Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, astelee salolta kohden kylää, erämaan kylää, uutta kotikyläänsä, selässä painava kontti kaloja täynnä. Viikon saalis! Noita, köykkyselkä vanha ukko, hänen toverinsa, kepeästi tulla keinuttelee sammaleisella polulla hänen jälessään, samoin kalakontti selässä.

On lauantai-ilta. Ja kevät ihanimmillaan. Kulkijat kiiruhtavat käyntiään. Polku sukeltautuu viidakkoon. Koivunnupun voimakas tuoksu leuhahtaa sieltä vastaan, täyttää rinnan ja saa vanhan noidankin veren hulmahtamaan. Polku nousee vaaralle. Kas sieltä jo kylä näkyy! Lampi sen alla on vielä jäässä, samoin suvanto. Koski ja joki siellä jo vapaina pulppuavat. Aurinko lähenee läntistä taivaanrantaa punertaen kylän saunasavut, jotka hiljaisina ja vakaina kuin uhrialttareilta kohoavat korkeutta kohti ja siellä pilveksi yhtyen katoavat avaruuteen.

Polku alkaa laskeutua vaaralta. Pari lammasta tulla töllöttelee vastaan. Ne huomaavat kulkijat, pysähtyvät, ponnahtavat syrjään ja katoavat metsään. Samassa tulee näkyviin tyttönen, kuin metsänneito, kirkkaassa karjalaispuvussa ja kutrit vapaina ilmaan hulmuten punaisen otsipaikan alta. Kepeästi kuin keijukainen kiveltä kivelle hyppien hän kiitää suoraan kulkijoita kohti. Heläyttää:

— Hei, veljet! Oletteko täällä nähnyn miun kankahilla kaikattajie karitsalampahuisieni?

Sai vastauksen ja katosi metsään lampaittensa perään.

Aurinko alkaa laskea. Salo punertuu. Kaukaa kuuluu karjankellon kilkatus ja vuoresta vuoreen kaikuu paimentorven ääni. Suomen pojan mielen valtaa voittamaton herkkyys.

Ihmeellinen lauantai-ilta Vienan kevään parhaillaan kesäksi taittuessa! Kaikesta henkäilee vastaan vanha kalevalainen aika, keijukaisesta, joka juuri metsään katosi, ja luonnosta suuren jumalan, ikihongikosta, johon kirves ei ole koskenut sen jälkeen kuin sen aikoinaan Väinämöinen kaskimaakseen kaatoi.

— Oi, miten tämä on ihanaa! Ukko kulta! Noita! Veli! Sano, eikö tämä Karjalan saloelämä ole ihanaa? huutaa nuorukainen toverilleen riemahtaen.

— On, poikaseni! Ihanaa on vielä nyt. Mutta ukko ylijumala vain tiennee kuinka kauan. Kaikkialle tunkee jo paha. Kaikkialla aletaan jo unohtaa isien opetukset, vanha mahti ja sana. Monet kylät, jotka minun lapsuuteni aikoina vielä olivat kuin meidän kylämme, ihmiset veljiä keskenään, rakastivat ja auttoivat toisiaan, kunnioittivat jumaliaan ja vanhoja miehiä, ovat nyt niin muuttuneet, ettei niitä enää entisiksi tunne. Kaikki vanha hyvä katoaa ja kuolee! Kaikkialla lentää jo Tuonen lintu! Uudet, oudot, kurjat tavat tunkeutuvat vanhojen hyvien sijaan. Ei sentään vielä meillä! Kiitos siitä ukolle pilvenpäälliselle jumalalle ja Maarialle neitseelle! Meillä ei vielä Tuonen lintua ole nähty, ja toivon, etten minä sitä onnetonta näekään! Toivon, että turpehen alle pääsen, ennenkuin se lintu meidänkin vesiämme soutaa ja ennenkuin meidänkin kylämme isiensä pyhät perinnöt hylkää!

Nuorukainen tarkkaa ihmetellen noidan vakavaa puhetta. Arastellen hän vihdoin kysyy:

— Tuonen lintu…! Mikä on Tuonen lintu?

— En ole nähnyt, kuten jo sanoin, mutta vanhat miehet kertoivat, että kun se jonnekin saapuu, niin pian niillä mailla veljet alkavat veljiään vihata, heimot sortuvat, metsät kaatuvat, ihmiset muuttuvat paholaisiksi, kaikki vanha mahti vaipuu, sanan voima katoaa, pahuus valtaan pääsee, jumalia häväistään ja uhrikarsikot maahan kaadetaan.

Nuorukaisen pää painuu alas. Hän muistaa entiset elinmaansa… Siellä on Tuonen lintu käynyt ja käynytkin jo kauan sitten — — —

Saavutaan veräjälle, siitä kujalle ja kylään. Siellä väki jo on saunaan käymässä. Saunaan painuvat salolta saapuneetkin, saunaan kiiltomustaan, vuosisatojen savussa karstoittuneeseen. Nousee lauteille nuori väki. Viimeisenä kapuaa noita, valelee vastan, laskee sen kihisevälle rauniokiukaalle, tupsahuttaa tunnuslöylyn, sähähyttää selkälöylyn, pirahuttaa pintalöylyn ja aloittaa hartaan saunapalveluksen:

    Terve löyly, terve lämmin!
    Terve tervehyttäjälle!
    Löyly orteh, löyly parteh,
    Löyly seinän sammalih,
    Löyly patsahan nenih,
    Löyly kiukahan kivih!
    Paha kauas nyt pakene
    Tämän ihmisen ihosta,
    Luojan luomasta lihasta!
    Tuonne mie sinut nyt manoan
    Hiitten hirmuloin sekahan,
    Kahen kallion rakohon,
    Kolmen kolon koukerohon,
    Rutjan koskehen kovahan,
    Ylitse Imandron järven!
    Tuonne mie sinut nyt manoan
    Kivilöin päälle kivistämähe,
    Paasiloin päälle pakottamahe!
    Ei kivet kipua tunne
    Eikä paa'et pakotusta…

Vihdoin lähellä puolta yötä päättyy saunahartaus ja miehet nousevat verkkaan rinnettä ylös kohti kotipirttejänsä, levolle laskeutuakseen. Mutta yht'äkkiä pysähtyy noita. Virkkaa:

— Kas, jo aukeaapi lepän lehti… Tänä yönä joutuu joutsenet, näille maille matkallansa. Lähteekö ken teistä kerrallani jahtihin jalohon, pyhän linnun pyyäntähän?

Metsämiehen veri Suomen pojankin suonissa kuohahtaa:

— Valmis olen!

Hetkisen kuluttua noita pyssy selässä, turkki yllä, laskeutuu kylärinnettä alas jokisuvannolle ja hänen jäljessään toistakymmentä nuorta miestä, samoin varustettuina.

Suvanto on vielä jäässä, ainoastaan sen alapäähän on vapaana vaahtoava koskenniska viiltänyt leveähkön kaistaleen sulaa vettä. Jäälle aivan rantapiihin, pensaikon liepeelle, on rakennettu joukko havukojuja hanhenammuntaa varten. Niihin käyvät nyt miehet, asettavat turkit alleen, laskeutuvat pitkälleen ja jännittynein mielin jäävät odottamaan lintujen saapumista sulaan.

Yö on sanomattoman ihana, valoisa ja kuulas, kuin vain Vienan-Karjalan kevätyö voi olla. Tuulikin taukoaa kokonaan. Kaikkialla vallitsee salaperäinen äänettömyys. Kyläkoski vain hiljaa kohisee. Havukojuistakaan ei kuulu vähäisintäkään hiiskahdusta. Tuntuu kuin joutsenenpyytäjät kaikki olisivat vähitellen vaipuneet turkeilleen uneen. Hetket käyvät loppumattoman pitkiksi. Suvantosula virtaa elottomana. Siihen ei lennä, ei laskeudu mitään…

Yö kallistuu aamuksi. Silloin äkkiä värähtää ilma, kaukaa kuuluu lentoa, se lähenee, lähenee yhä, saapuu jo aivan kohdalle… ja samassa laskeutuu valkea joutsen, komea kaartokaula, suvantosulaan, piirtää pitkän vaon sen mustaan pintaan ja alkaa hiljalleen meloa suoraan Suomen pojan kojua kohti…

Se saapuu jo ampumamatkalle. Nuorukainen kohottaa pyssyn, tähtää kyynärpäittensä varassa… laukaisee…

Lintu käännähtää, heittää ylpeästi kaulaansa ja alkaa uida suvantoa ylöspäin.

Harmin ja häpeän puna kohoaa nuorukaisen poskille. Hän lataa nopeasti uudelleen vanhan suustaruokittavan rihlapyssynsä ja seuraa samalla tarkasti joutsenen jokaista liikettä.

Siellä se ui! Ja ui yhä omassa rauhassaan! Valtavana kuin kuningas se lipuu eteenpäin. Nyt se saapuu kahden seuraavan kojun ampumamatkalle. Niistä laukaistaan…

Lintu heittää ylpeästi kaulaansa ja ui edelleen, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Jo ammutaan kolmannesta, neljännestä, viidennestä ja niin kaikista kojuista…

Lintu vaan ui…

Sepä kumma! Monet ampujista ovat koko Vienan kuuluja, mutta tällä kertaa tuntuu, kuin kaikilla olisi siikanen silmässä.

Yhä kasvavalla jännityksellä seuraa nuorukainen joutsenen kulkua suvantosulan synkällä pinnalla…

Nyt se ui suoraan toista rantaa kohti… nyt hypähtää jäänreunalle kävelemään… jo laskeutuu se veteen jälleen ja ui taasen kohti nuorukaisen kojua.

Vallitsee ääretön hiljaisuus! Suomen poika kohottaa pyssynsä, tähtää tarkasti… on juuri laukaisemaisillaan, kun samassa tuntee voimakkaan tempaisun jalassaan. Kiivastuen hän katsahtaa taakseen…

Kojun ovella näkyvät noidan kalmankalpeat kasvot, joilta kuvastuu sanomaton kauhu.

— Elä ammu, veli! hän kuiskaa ontosti. - Elä ammu! Se on hän… Tuonen lintu!

Pyssy painuu. Kylmät väreet karmivat nuorukaisen selkäpiitä.

Seudun valtaa kuoleman kaameus. Joutsen ui uljaana ohi kaikkien kojujen…

Kukaan ei laukaise pyssyään…

Aurinko nousee. Tuonen lintu levittää valkeat siipensä, kohoaa ilmaan ja katoaa sinisten vaarain taa…

Vienan-Karjalassa 1909.

Kaksi itkua.

Katkelma laajemmasta hääkuvauksesta.

Jo otti isä sulhasen rahat vastaan. Puhemiehen kera hän kättä lyö.

Vahakynttilät jumalankuvain edessä syttyvät.

Kaunis Moarie miehelään lähtee. Kalpeana hän polvilleen käy palavain tulituohusten eteen, itkee isälleen:

    Mitä nyt olet kultahyväsein
        kulmillesi alas kumartautunut
        kultasyntyisien jumalain eteen?
    Etkö nyt oman tyttösi
        nuorta onnetonta olentoa
        vierasten valtoihin heitä?
    Mitä nyt olet valkea hyväsein
        vahatuohuksien keralla
        valkeiden valan ylhäisien
        valkeasyntyisien eteen vaipuellut?
    Etkö nyt tulituohuksiesi tulella
        tuhkaksi tummenna
        vallan nuoren varteni
        vakavia neitsyysvaltasia?
    Etkö nyt valkea hyväsein
        vaihtanut vallan nuoren varteni
        vakavia neitsyysvaltasia
        vanhojen tsaarien aikuisihin
        valehtelemalla saatuihin
        vaskirahasihin?
    Etkö nyt valkea hyväsein
        vaihtanut valkean impesi,
        kultaisien kunnioitten kantajan
        kultaista kauneutta
        vanhojen kuningasten aikuisihin
        kunniattomasti saatuihin
        kultarahasihin?
    Etkö nyt valkea hyväsein
        outojen omiksi antanut
        vallan nuoren kainon varteni
        valkeita kultakumpusia?
    Kovin nämä, kovin suurina suruina sulkeutuvat
        kovin nuoreen kurjaan miel'alaseeni!

* * * * *

Rientää päivä. Morsiotalosta kaikuu ilmoille valtava häälaulu ja kisapirtistä hilpeä karkelon käynti. Jo riistetään tyttöyden tulipunainen otsipaikka kauniin Moarien tummilta; kutreilta! Vapaina hulmunneet hiukset kiedotaan kokoon ja haudataan ikuisiksi ajoiksi vaimouden keltaisen liinan, kultaisen otsipaikan alle.

Hiipii maille ilta. Kaunis Moarie saatetaan saunaan. Alkaa neitosen viimeinen kyly.

Itkettäjät itkevät:

    Valkene oi ihanainen impi
        valkeaks kuni valtajoutsenet joella,
        vallan olemattomaks nyt kun neitsyysvaltasi vajenee!
    Suoriele sulkalintusien soinnulliseks,
        näinä neitsyytesi myöhäisinä iltasorjasina,
        suijun olemattomaks nyt kun sorsa-aikasi sujenee!
    Nytpä lehtihyväseni lehtikylyset,
        lempeät vastan lempilehtiset
        lennelkää lempi-ilmasien halki
        lempeinä lehtirepoloina
        lempijumalien eteen!
    Nytpä kiukaan kultaiset kipunat
        kohotkaa kultaisena jokena
        kulta-ilmasien halki
        kultaisten kultasyntyisten pyhien eteen
        itkemään ihanan impeytesi ihanaa impipyhyyttä!
    − − −

Onnea pakoon.

Nuorukainen! Pakene! Riennä pois! Riistäydy irti onnestasi, silloin kun se on ihanimmillaan, jos tahdot säilyttää onnesi ikuisesti, jos tahdot nauttia sen humauksesta muistoissasi läpi elämän!

Näin kuiskaa ääni nuorukaisen povessa. Hän koettaa tukahduttaa sen:

Minäkö pakenisin onneani? Minäkö jättäisin satujeni maan, hylkäisin ihanan erämaan kyläni, jossa onni on ikuinen? Minäkö riistäytyisin irti Vienan maasta, sen virtain pauhusta ja koskien kohinasta, sen riistaisista kankaista ja kalaisista järvistä, sen ihmisistä, isistäni, äideistäni, veljistäni, siskoistani ja… En koskaan! En koskaan!

Mutta ääni hänen povessaan käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Yhä useammin se huutaa:

Nuorukainen! Pakene! Nyt on päivä korkeimmillaan! Riennä taipaleelle, ennenkuin aurinko alkaa laskeutua!

Nuorukainen ponnistaa viimeisetkin voimansa saadakseen äänen vaikenemaan. Hänen sisimmässään käy ankara kamppailu. Hän vyöryttää tahtonsa kaikki taistelujoukot ääntä vastaan. Mutta ääni on sittenkin voimakkaampi ja se voittaa. Nuorukainen taipuu.

Minä lähden sitten! hän virkkaa murtuneella äänellä. Viivyn vain pari päivää enää tässä lumotussa seudussa. Sallithan sen! Viivyn vain ensi praasniekkaan! Helluntaihin! Toisena helluntaipäivänä lähden! Nythän on vielä kelirikkokin! Lähden heti kun taas soitten yli alkaa päästä.

Ääni vaikenee.

Nuorukainen heittäytyy, nyt koko rakkaudellaan ihanan elämän pyörteeseen, tahtoen nauttia joka pisaran siitä, ennen pakenemistaan.

Oi miten hurmaavia nyt ovatkaan yöt salolla metsonsoitimella ja kuulaat aamut erämaan kalajärvillä, miten onnellisia kirkkaat päivät auran kurjessa ja lempeät illat pirtin hämärässä, miten hilpeitä vapaat hetket raikkaissa kisoissa keväisellä kentällä kylän nuorison keralla!

Niin lähenee helluntai ja lähenee lähtöpäivä! Peloittavalla vauhdilla se tuntuu tulevan.

Valkenee jo helluntai-aamu ja alkaa ihana päivä, kisoineen, kesteineen, lauluineen. Yön hämärtyessä vihdoin nukahtaa nuorukainen onnellisena porontaljaiselle vuoteelleen, unenhorroksissakin vielä raukeasti seuraten Joukahaislaulua, jota kaksi vanhusta pirtissä hiljaa vierettelee eteenpäin.

Valkenee toinen helluntaipäivä. Nuorukainen hypähtää vuoteeltaan.

Pakene! Riennä pois! Nyt on päivä korkeimmillaan! huutaa ääni taas hänen rinnassaan.

Tänään lähden! huoahtaa nuorukainen istuutuen penkille ja vaipuen ikkunanpieltä vasten, katseen kiiriessä heloittaville keväisille rinteille, kylätanhuville ja läikkyvälle järvelle, jotka kaikki hänestä nyt tuntuvat rakkaammilta kuin milloinkaan ennen.

Hän tuskin huomaakaan, että elämä pirtissä jo on päässyt täyteen vauhtiin, aamiainenkin katettu pöytään. Hän haukkaa palasen, pari ja istahtaa jälleen ikkunansa ääreen.

Kas siinä kiitää jo ohitse parvi kylän tyttöjä juhlavaatteissaan, kirkkaat sarafaanit varrella hulmuten ja otsipaikan purppuraiset punanauhat tuulessa liehuen. Parvi keinuu eteenpäin nurmikoisella polulla. Siinä Sahhaarein Tatjanakin, kyläkaunotar, uljaana kuin jumalatar!

Nuorukaisen sydän värähtää. Pitääkö hänetkin tänne jättää…

Eteisestä kuuluu kopinaa. Pirtin ovi avautuu ja sisään astuu muutamia kylän ukkoja. He tekevät ristinmerkin ja käyvät sitten suoraan nuorukaista kohti. Nuorukainen kohoutuu vastaan, tervehtien lämpimästi heitä, rakkaita metsästys- ja kalastustovereitaan. Mutta säpsähtää? Käden lyönti ei tunnu samalta kuin ennen. Siinä on nyt jotakin uutta, vierasta…

Hetkisen kuluttua virkkaa vanha Ontrei:

— Sinäpä et olekaan se mies, miksi olet meille itsesi sanonut! Sinä et olekaan tavallinen tukkipoika ja maankulkija, vaan oppinut herra Suomesta!

Nuorukainen kalpenee. Miten on salaisuus nyt tullut ilmi? Ja niin hyvin kun kaikki tähän asti on mennyt…

Yht'äkkiä hän oli koko kylän kera tullut oikeaksi veljeksi, joksi "herra" ei voi tulla koskaan. Hän oli saanut nähdä erämaankansan elämän kansan omilla silmillä katsottuna, jota ei "herra" voi nähdä koskaan! Ja hän oli joka talossa aivan kuin omainen. Pitikö siis nyt vielä viime hetkessä syntyä juopa hänen ja hänen rakkaimpiensa välille?

— No niin, entäpä sitten, jos vähän oppia olen saanutkin? Olenhan teidän veljenne! Vai pelkäättekö nyt minua?

— Emme, veli! Emme pelkää! — Vanha Ontrei pysähtyi puheessaan ja hänen katseensa lämpeni.

Hetken kuluttua hän taas jatkoi:

— Meistä tuntui se ensin vain hiukan oudolta, se nimittäin, että sinä olet oppinut herra!

— En ole "herra"! tiuskaisi nuorukainen punehtuen. — Veljennehän olen, kuten tähänkin asti!

— No veli kallehin sitten! Me vain oikeastaan tahdoimmekin tässä tehdä sinulle pienen pyynnön. Sinä kun tiedät jotakin maailmasta, niin kerro meille, kerro koko kylälle! Me emme tiedä niin mitään. Täällä elämme kuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa. Emme tiedä Jumalastakaan muuta, kuin että jumalankuvat on seinällämme. Kerro sinä Hänestä meille jotakin ja mistä muusta itse tahdot! Kunhan vain kerrot!

(Voi kansaa, joka näin anoo tiedon rippeistä edes hivenen itselleen ja jolle kukaan ei anna mitään, kun muualla taas oikein väkipakolla kansalle koetetaan tietoja syöttää! huokaa nuorukainen ajatuksissaan.)

— Kerron! Kerron mielelläni! hän huudahtaa. — Mutta yhdellä ehdolla! Ja se on, että teidän kaikkien täytyy pitää minua edelleenkin samana veljenä kuin ennenkin, veljenä, joka teille iltaisin honkanuotioilla tshaijut kiehauttaa ja kalastajasaunoilla kalat keittoa varten puhdistaa.

— Pidämme, veli! Pidämme juuri samana veljenä! Kunhan vain nyt kerrot meille maailmasta ja Jumalasta!

Ukot kättelevät nuorukaista uudelleen ja nyt toisella tavoin kuin äsken. Nyt ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen.

* * * * *

Lähdetään kisakentälle. Siellä on jo melkein koko kylän väki koolla, nuoret keskikentällä pareiksi ryhmittymässä ja vanhempi väki reunustalla. Siinä istuvat ukot, eukot ja nuoremmatkin vaimot odotellen kisan alkamista, saadakseen taas kiistellä, ken brihoista on voimakkain ja uljain, ken neitosista ryhdikkäin ja notkein. Pikku lapset pellon pientarella leikkiä lyövät.

Saapuu kentälle jo vanha Ontreikin ja Suomen poika. Nuorukainen tempaa lähimmän kaunottaren parikseen ja kiitää kepein askelin keskikentälle toisten parien joukkoon. Jo helähtää kisalaulu, parit järjestäytyvät…

Samassa kajahtaa kuuluviin vanhan Ontrein voimakas ääni:

— Vuottakaa hetkinen, veljet ja tshikkoset!

Kisalaulu vaikenee ja kaikkien katse kiinnittyy ukkoon.

— Mitä? Mitä nyt? Mitähän ukolla on sanomista? kuuluu kuiskauksia sieltä täältä.

— Niin, vuottakaa hetkinen ja istahtakaa! Minulla on hiukan sanottavaa teille veljet, kylän rahvas! jatkaa ukko. — Me elämme kuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa emmekä tiedä mistään mitään. Nyt on tämä Suomen poika, uusi veljemme, joka tänään tai huomenna meidät taas jättää ja kotimaitaan kohti lähtee, luvannut sitä ennen pakista meille maailman asioista ja myöskin Jumalasta, josta kaikesta omassa maassaan on paljon saanut tietää.

— Jumalasta! kertaa rahvas monelta taholta.

— Aivan niin! Ja nyt kun rae tässä kaikki istumme koolla, koko kylä, tahtoisin minä, että pyytäisimme häntä heti pakisemaan meille. Onhan se harras toivomme?

— On! Pakise, veli! Kerro, kerro! kuuluu ympäri kenttää.

Pikku lapsetkin jättävät leikkinsä ja hakeutuvat vanhempiensa kainaloon tai polvelle. Kaikkien katse kiinnittyy Suomen poikaan. Hän tuntee hämmentyvänsä. Ei tiedä mitä kertoisi, mistä alkaisi, ja Jumalata hän tuskin vuosikausiin on muistanutkaan. Hän vaipuu ajatuksiinsa.

Ihmeellinen on helluntaitunnelma silloin, erämaan kylässä aurinkoisella rinteellä salojärven rannalla! Kirkkaasti heloittaa Herran päivä, kiurut pilvissä virsiään vetävät, peipot lehdossa piipertävät, ja kaukaa kuuluu kyläkosken ikuinen laulu. Äänetönnä istuu kansa.

Nuorukainen kohottaa päänsä. Jo valkenee hänelle… Hän alkaa puhua syntymämaasta, isänmaasta ja sen ihanuudesta, isänmaanrakkaudesta ja sen vaatimuksista. Sitten siirtyy hän kertomaan Suomen kansasta ja sen vaiheista aikojen myrskyissä, Karjalan heimosta, sen kohtaloista, kovasta osasta ja elämästä. Lopuksi hän täyttää kansan toivomuksen puhumalla myös Jumalasta. Hänen mieleensä muistuu, miten ennen lapsena ollessa äiti hänelle Jumalasta oli kertoellut, ja juuri niin hän kertoo kaikki tälle erämaan kansalle, joka ensi kerran nyt kuulee lähemmin siitä Jumalasta, jota se kaavamaisesti palvoo. Ja onnellisessa lapsuuden tilassa uinuva kansa lapsen mielellä kätkee sisimpäänsä kaiken. Nuorukainen innostuu innostumistaan. Hän puhuu kuin huumauksen vallassa. Hievahtamatta kuuntelee kansa, ja outo kiilto väikehtii sen silmistä.

Vihdoin lopettaa hän ja lysähtää sammaleiselle kivelle istumaan.
Hän herää kuin unesta, vasta kun kansa, kuvaamaton ilo kasvoillaan,
kiiruhtaa hänen luokseen lausumaan kiitoksiansa siitä, mitä on saanut
Kuulla.

Kuluu hetkinen ja pikku lapset aloittavat jälleen leikkinsä pellon pientareella. Vanha Ontrei, vielä kyyneleet silmissään, koroittaa äänensä ja kiitettyään nuorukaista lausuu:

— Nyt on meillä suuri päivä! Paljon olemme saaneet kuulla uutta, suurta ja vakavaa! — Nuoret, käykääpä kisoihin nyt! Leikin vuoro on taas!

Kajahtaa kisalaulu, ja reippaasti rientävät parit karkeloon keväisellä kentällä. Sahhaarein Tatjanan Suomen poika tempaa. Raikuu riemu! Innostuvat kisaajat ja katsojat. Ilo loistaa yhtä puhtaana heidän kasvoiltaan kuin äskeistä puhetta kuullessa. Kauniisti kaareilevat neitoset. Voimakkaasti, jäntevästi, notkeasti polkevat pojat huimaavassa kisassa. Leikki on kaukana! Se on nyt mittelyä miehen kunnosta, kovaa kamppailua herruudesta neitomaailmassa, suosiosta miesten keskuudessa.

Kas! Suomen poika parhaillaan yksintanssiin käy. Tatjana siipoittaa sirosti edessä. Nuorukainen panee parhaansa liikkeelle, leimauksena laskeutuu hän kyykkyyn, ponnahtelee kuin teräsjousi, kiitää tulisesti pitkin piiriä, heittäytyy selälleen, pyörähtää pystyyn, kierähtää koroillaan ja taas laskeutuu kyykkyyn. Jo kuuluu hyväksyvää murahtelua partasuidenkin parista.

— Antaudu, Tatjana! Antaudu jo! huutavat katselijat. — Liian kauan kiusaat!

Mutta kaunotar siipoittaa yhä edellä. Nuorukainen alkaa väsyä. Hän hypähtää pystyyn, ojentaa kätensä neitoa kohti… Tämä käännähtää ympäri, siipoittaen pakoon edelleen. Nuorukaisella ei ole muuta neuvona kuin kyykkyyn taas ja entistäänkin tulisempi vauhti. Silmät alkavat jo lyödä säkeniä, maailma mustuu ja metsät rupeavat juoksemaan ympäri kylää…

— Antaudu, Tatjana! Antaudu! huutavat kaikki.

Nuorukainen ponnistelee tahtonsa ja tarmonsa viimeisillä voimilla.

Vihdoin tuntee hän kepeän kosketuksen olkapäähänsä. Vihdoinkin!

Hän lennähtää pystyyn. Siinä ovat kaunottaren kädet jo vastassa! Alkaa huikea loppupyöritys, johon kaikki parit yhtyvät.

Vasta iltapäivään päästessä, auringon joutuessa kalmakuusikon kohdalle, loppuvat kisat ja väki kentältä rientää koteihinsa.

Illansuussa alkaa nuorukainen tehdä lähtöä kylästä. Katkerata on, mutta lähteä täytyy. Ääni hänen sisimmässään ei anna rauhaa.

— Pakene! Riennä pois! se huutaa huutamistaan.

Nuorukainen käy talosta taloon. Hyvästelee ukot, eukot, miehet, vaimot, pojat, tyttäret, lapset, hevoset, koirat, kaikki! Aina hänen talosta toiseen siirtyessään tuntuu, kuin palanen hänen sydämestään repäistäisiin irti. Niin on hän vihdoin käynyt koko kylän, syönyt, juonut jokaisessa sen talossa.

Aurinko on jo painunut mailleen. Nuorukainen astelee parhaillaan lehtonotkanteen läpi, oikaisten kohti kotoista pirttiä, koskenpuoleisessa päässä kylää.

— Vielä on kelirikko Suurenjärven soissa! Elä lähde tänään! oli hänelle sanottu joka talossa. Jätä lähtösi huomiseen, niin ennättää polku edes vähäsen kuivahtaa!

— Huomiseen jätän! päättää nuorukainen vihdoin.

Samassa kuuluu lehdosta kahaus aivan läheltä.

— Kas, Tatjana! Sinäkö täällä? Ja syli täynnä tuomen kukkia!

Tyttö punehtuu, painaa päänsä alas, nostaa silmänsä jälleen ja luo katseensa järvelle, jonka pinnalla virit iltaruskossa karkeloivat.

Nuorukainen istahtaa hänen viereensä, virkkaa viimein:

— Mitäpä mietit, tyttö?

Hetkisen kuluttua kaunotar kääntää päänsä ja luo säihkyvän katseen suoraan nuorukaisen silmiin:

— Minkätähden sinä lähdet pois?

— Elä kysy, tyttö! En sitä tiedä itsekään! Lähteä täytyy, sen vain tunnen!

— Meidän kylämme on köyhä, huono! Siksi sinä lähdet!

— Ei, tyttöseni! Kylä on rikas ihanuudesta ja hyvyydestä! Rikkain kylä maailmassa minulle!

— Meidän metsissämme sinulle ei ole tarpeeksi riistaa, vesissämme tarpeeksi kalaa!

— Oi tyttö kulta, elä puhu! Täynnä on riistaa metsät, viljaa vedet!

— Miksi siis lähdet?

Nuorukainen vaikenee. Kova taistelu käy hänen sisimmässään. Pakene, pakene! huutaa ääni siellä. Hän koettaa vielä viimeisen kerran vastustaa sitä. Mutta se voittaa taas.

Tyttö kohottaa päänsä, komea vartalo saa ruhtinaallisen ryhdin, silmät välähtävät hänen sanoessaan:

— Enkö minä ole sinulle kyllin kaunis?…

— Kaunotar! huudahtaa nuorukainen, yrittää jatkaa, mutta sanat takertuvat kurkkuun…

Pitkän äänettömyyden jälkeen tyttö hiljaa ja kuin omissa ajatuksissaan lausuu tuskin kuuluvasti:

— Veli! Näethän niemen tuon, mihin viimeinen ruskotus parhaillaan käy! Sitä olin meidän niemeksemme ajatellut. Yhdessä olisimme metsästä hirretkin kaataneet…

* * *

Ihanasti loistaa valkeneva päivä, mutta nuorukaisen mieli on musta, hänen nyt viimeistä kertaa noustessaan rakkaalta porontaljaiselta vuoteeltaan.

— Tänään siis minun täytyy jättää ihana kylä, jossa puhtaus, viattomuus, hyvyys asuu kaikkialla, niin luonnossa kuin ihmisten sydämissäkin, huokaa nuorukainen käydessään pöytään, johon talon tyttöset parhaillaan kantavat juhlaleivoksiaan, höyryävän samovaarin ympärille.

Kansa kylässä rientää työhön. Ulkoa kuuluu iloista kohinaa, hevosten kavioiden kopsetta ja kyntömiesten huutoa.

Nuorukainen, vielä viimeisen kerran kyynelsilmin hyvästeltyään talon väkeä, nostaa laukun selkäänsä, terästää mielensä ja tarttuu oven ripaani Samassa tempaistaan ovi auki ja sisään astuu vanha Ontrei, Noita-Jooseppi ynnä pari muuta miestä.

— Terveh, veli, lähtöä näyt tekevän! virkkaa vanha Ontrei. — Heitä laukku selästäsi! Viivy vielä tämä päivä! Pidämme sinulle kylän pyhän. Ja sinä pakiset meille asioista, kuin teit eilenkin.

— No kun olen aamuun jäänyt, voin jäädä iltaankin! tuumii nuorukainen ajatuksissaan. Ja ääneensä hän lausuu:

— Olkoon menneeksi! Jään iltaan. Kiitos teille kunniasta, aivan ansaitsemattomasta minulle!

Niin alkaa taas ihana päivä. Väki rientää pelloilta, pukeutuu jälleen juhlapukuihin, keräytyy kisakentälle, ja eilinen yhdessäolo uudistuu, nyt vieläkin valtavampana ja hartaampana.

Iltapäivällä pidetään vielä ukkojen kokous Rotosen pirtissä, jossa nuorukainen uudelleen saa ukoille tehdä selkoa valtiollisista ja kansallisista unelmistaan Vienan-Karjalan asioista, joihin hän on viittauksia tehnyt puheissaan koko kansalle kisakentällä. Suurenmoisen innostuksen vallassa ukot häntä vihdoin kättelevät lausuen:

— Unohtukoot vanhat veljesvihat! Nyt olemme taas yhtä verta Suomen veljien kanssa! Yhtä verta, yhtä kansaa, vaikka välillämme kirottu raja, yhteisten uhrikarsikkojen ylitse vedetty! Pian se kasvaa umpeen!

* * * * *

Saapuu ilta. Nuorukainen lähtee. Koko kylä käy saattamaan.

Nuorukainen olisi mielellään tahtonut heittää vielä viimeiset jäähyväiset myös kylän neitosille, mutta he tuntuvat kaikki hävinneen jäljettömiin.

Tullaan aukealle aholle, pohjoiseen kaltevan vaaran rinteellä.

Kas sieltä kohoavat nuotiosavut ja siellä liehuvat kylän neitoset. Suurelle valkealle hurstille on levitetty lasit, sokerit, rinkelit koko kylää varten.

Vanhempi väki istahtaa niityn reunalle, nuoret käyvät tasaiselle kentälle. Juodaan lähtötshaijut piiraineen ja niin alkaa huimaava kisa taas! Suomen pojan lähtökisa! Nuorukainen heittää laukkunsa kanervikkoon, lähtevän polun päähän, tarttuu Sahhaarein Tatjanan käteen ja rientää kisan hyörinään. Kaikuu laulu, vaarasta vaaraan se kiirii, kuumenee kisa ja viimein kiihtyy tuliseen loppupyöritykseen. Huumaa ihana Tatjana! Nuorukaisen päätä huimaa. Hän irtautuu, lennähtää polun päähän, sieppaa laukun selkäänsä, rientää kohti erämaata ja katoaa sinne suureen yksinäisyyteen − − −

Vienan-Karjalassa 1909.

Ilta Muuannossa.

Kyyrösen pirtissä hämärtyy ilta. Talonväki päivän askareita lopettelee.
Matkamies penkillä piippuaan polttaa.

— Isäntä! Veli! Olet luvannut vieraalle soittaa…

Laskeutuu valkealle; pöydälle musta kantele. Soittaja sovittaa kielet sopeeseen. Vanhempi väki käy äänettömäksi. Lapset vielä lattialla leikkivät, mutta soittajan heille viitattua taukoaa leikkikin. Helähtää kantele! Helähtää hellästi, niin surumielisesti ja ihanasti. Matkamies tuntee povessaan oudon värähdyksen. Kyynelet tahtovat pyrkiä silmiin. Kauas katoaa nyt se maailma, mistä hän on tullut, ja hän tuntee joutuneensa uuteen, ennen aavistamattomaan. Muinaisaikain urohot, vanhat sankarit nyt sieltä astuvat esiin, ja vavahtaen tuntee matkamies sisimpäänsä herkästi käyvän sen soiton salaperäisen voiman, joka ennen esi-isiä hurmasi ja elähytti.

Uneen vaipuu pirtti, uneen kylä. Kaikki hiljenee, järvikin lakkaa läikkymästä, ja synkkänä kuvastuu sen kalpeaan pintaan kalmisto ikikuusineen.

Hiljaa hiipii soittaja pirtistä, laskeutuu portaille, siihen istahtaa, kanteleen polvilleen nostaa, katseensa kohottaa ja virkkaa:

— Veli! Matkamies! Katso tuonne! Siinä talon näet, missä ennen kantele soi, Jehkin Iivanan kantele! Nyt niemessä tuolla soittaja nurmen alla nukkuu, nukkuu suuri soittaja, minkä vertaista maailma enään ei näe…

Katkeaa puhe. Ajatukset siirtyvät entisiin aikoihin, entisiin muistoihin…

Katse luotuna kalmalehtoon soittaja soittaa. Helähtää kantele kummasti silloin salokylässä kaukaisessa, äänettömänä kesäyönä. Sävelet sattuvat sydämeen, kiirivät nurmen alla nukkujan luo, häipyvät salolle ja katoavat kauas tuntemattomia kotimaitaan kohti — - —

Muuannossa 1915.

Pesshi.

Nousee Pesshi pöydästä, tekee ristinmerkin ruokansa siunaamiseksi ja astuu vierasta vastaan:

— Terve vierahalle!

— Terve taloh!

— Perttih käy! Pesshi Shemeikan pöytäh istu!

— Kiitos, veli! Kiitos!

— Kenpä olet?

— Kulkija vain! Kerääjä vanhan runon.

Pesshi luo vieraaseen läpitunkevan katseen.

Vieras tietää, että hänen edessään nyt on mainio laulaja, tarkka taitomies, mutta joka pitää salaisuutensa ominaan eikä ainakaan kymmeneen vuoteen ole kenenkään kuullen vanhaa virttä vetänyt. Ennen hän kuului iloinen laulaja olleen ja paljon käytetty loitsija, mutta sitten yht'äkkiä oli muuttunut umpimieliseksi, eikä kenkään saanut enää vanhaa mahtia irti hänestä. Yksinäisyydessä hänen jokainen tiesi yhä vieläkin omia sankareitaan ja jumaliaan palvovan.

Emäntä kantaa sisään porisevan samovaarin. Isäntä ja vieras istahtavat sen ääreen, ja puhe pääsee alkuun. Vihdoin käy vieras asiaan:

— Etköhän veli laulaisi vähän? Himoittaisi niin Väinämöisestä kuulla!

— Mitäpä niistä vanhoista lauluista! Eihän niistä nykypäivien rahvahalle ole! Naurettavia koko hörötykset!

— Elähän veli moisia pakise! Minulle ne ovat parasta mitä tiedän!

— No kaikkeapa sinäkin hyvänä pidät! Mutta jos niin on kuin sanot, elä siitä muille mainitse! Sinulle nauraa koko rahvas! Nauraa, niinkuin nauroi minulle jo kymmenisen vuotta sitten, kun minä Tuli-Lapista kotikylille suurena tietäjänä saavuin. Mitäpä hyvää niissä vanhain miesten loruissa olisi! lopettaa Pesshi pilkallisesti.

— Sanan voima! vastaa vieras.

Pesshi hätkähtää… luo vieraaseen pitkän, hievahtamattoman katseen ja virkkaa, nyt aivan muuttuneella äänellä:

— Sanan voima! Uskotko sinä siihen?

— Uskon!

Pesshi laskee kämmenensä vieraan olalle ja kuiskaa:

— Mennäänpä veli tuonne vanhaan savupirttiini! Siellä saamme olla kahden kesken.

Savupirtissä he sitten kauan tarinoivat. Pesshin sydän laukeaa. Hän alkaa kertoa, kertoa paljon ja ihmeellisiä asioita vanhoilta ajoilta ja matkaltaan Tuli-Lapissa, mutta niistä ei vieras saa puhua ennen kuin ukon kuoleman jälkeen, koska ne sisältävät hänen testamenttinsa heimolleen.

Vihdoin katsoo vieras voivansa taas kysäistä:

— Etköhän nyt laulaisi vähäsen Väinöstä, tai seposta Ilmollisesta?

- Voisihan sinulle laulaa! Eihän nyt kyllä oikein laulun aika ole. Sotivan ne niin kuuluvat maailmassa ja tuntuu se meillekin monella tavoin! — Vaikea on alkuun päästä, kun niin pitkät ajat on laulamattakin ollut!

    "Kulkku kuivi kukkujalta,
    Laki lahoi laulajalta",
huokaa ukko.

Vieras ottaa taskustaan runolaulajan "kanteleenavaimen" — taskumatin, kiertää kannen auki, kaataa siihen ja tarjoaa…

Ukko katsoo tutkivasti:

— Mitäpä on!

— Sattuupa vain olemaan vanhoja rauhanajan muistoja, rauhanajan aikuisia aineita! Viskyksi tätä ennen sanottiin!

— Mutta meilläpä on mahti moinen, jotta ken tarjoaa, juo itse ensin! virkkaa ukko.

Vieras täyttää mahdin määräyksen ja tarjoaa ukolle uudestaan, tarjoaa ryypyn puhdasta viskyä.

Hyvän mielen ilme leviää loitsijan kasvoille, vapisevin käsin hän vie huulilleen, heittää kitaansa… naama kiertyy kahdeksannumeroksi, suu vääntyilee peloittavasti, rykäisee, rykäisee vielä kerran ja puhaltaa pitkään…

— Aijai, veli! Mutta olipa se rasvaa! Niin on kuin öisin kissan niellyn, raapi, sihisi ja piteli vastah… a pehmiet oltih kynnet lopuks'.

Vieras tarjoaa toisen ryypyn. Se menee jo paremmin, ja tyytyväisenä pyyhkäisee ukko partaansa.

Vieras tarjoaa kolmannen.

— En, veli! Enempää en ota! Vuota sie konsa mie kuuntelen kuinka hän nivelissä kulkou!

— No vähäänpä sinä tyydytkin! virkkaa vieras. — Muistuu tässä mieleeni, kun pari vuotta sitten Tuli-Lapissa…

— Oletko sinäkin Tuli-Lapissa käynyt?

— Olen!

Ukko jää hämmästyneenä katsomaan.

— Niin, minun piti kertoa, jatkaa vieras, siitä, kun siellä muutamalle lappalaiselle ryyppyä tarjosin, iltasella nuotiota rakentaessamme. Annoin yhden. Annoin toisenkin, sanoen samalla: "Kas tässä toiselle jalalle!" Mutta kun hän sen oli ottanut, se ukko heinäkenkä, horjahti hän ja kierähti kanervikkoon kuin ammuttu ilves. "Voi, voi, hyvä herra!" hän sieltä surkeasti uikutti, "voi, voi, kun se toinen ryyppy meni samaan jalkaan!" Minun oli pakko antaa hänelle vielä kaksi lisää vastapainoksi, siihen tyhjään jalkaan, ennenkuin ukko jälleen pysyi pystyssä ja oli iloinen.

— Niin, semmoisia ne ovat! Kyllä minä ne tunnen! nauroi Pesshi.

— Mutta eiköhän tässä jo laulukin luistaisi?

— No nyt kyllä, nyt luistaa!

Ukko rykäisi ja alkoi:

"Lappalainen kyyttöselkä kantoi viikkoista vihoa, kauonaikuista karehta peällä vanhan Väinämöisen tietäjän ijänikuisen" j.n.e.

Sitten lauloi hän pitkät laulut Väinämöisen veljenpojasta ja
Iro-neidosta ynnä paljon muuta.

Runonkerääjä kirjoitti kynä kuumana, haltioissaan. Päästiin vihdoin loitsuihin. Tulivat "Tulen laulut", menivät siinä "Metsän virret", mutta kun parhaillaan "Raudan lukua" luettiin, tunkeutui sisään joukko kylän naisia. He olivat kartanolle kuulleet mitä savupirtissä tapahtui ja nyt he räpättävin joukoin tulivat Pesshin "höpsötyksille" nauramaan.

Loitsu katkesi. Loitsija kohousi seisaalleen, iski kämmenensä pöytään ja karjaisi:

— Ulos akat!

Naiset luikkivat tiehensä. Loitsija huohotti, läähätti, kasvot värisivät mielenliikutuksesta. Hän vaipui ikkunanpieltä vasten. Katse näytti pyrkivän jonnekin kauas etäisyyteen, minne vieras ei voinut sitä seurata…

Siinä istui vanha taitomies, kuin haavoitettu kontio, silloin tällöin murahtaen itsekseen.

Vieras hiipi hiljaa pirtistä ja painoi oven ääneti kiinni…

Shemeikan kylässä 1915.

Vanha laulaja.

Pimenee syysilta. Nouseva myrsky viuhahtaa puiden latvoissa. Alkaa vihmoa vettä.

Kulkija kiiruhtaa käyntiään. Taloon pitäisi ennättää yöksi.

Kas! Jo vilkkaa valo. Siinähän on Ristivaara! Siinä matkan määrä!
Suuren laulajan koti.

Sydän pampahtaa kulkijan rinnassa. Juoksujalkaa hän rientää vaaran rinnettä ylös.

Hetki vielä ja niin saa hän hämärtyvässä pirtissä, takkavalkean hiipuvassa loisteessa kuunnella kuulun laulajan vierettelevän virsiään vanhoista urohista. Ja heläjää silloin isien perintökannel hurmaavasti suuren soittajan sormissa.

Niin hän mielessään kuvailee.

Hän astuu pirttiin. Siellä on väki pitkän pöydän ääressä parhaillaan ilta-ateriaansa nauttimassa.

— Terve vierahalle! kuuluu pöydästä.

— Terve taloh! Onhan tämä Pedri Shemeikan talo?

— Niin on! Käy sie vierahaisein suoloa leibeä ottamah! virkkaa vanha emäntä pöydän takaa.

Vieras käy pöytään ja tervehtää siinä istujia. Suurella kunnioituksella, melkein vavisten, hän tarttuu vanhan ukon harmaaparran käteen, arvaten hänet Karjalan kuuluksi Pedriksi, mainehikkaaksi laulajaksi, urheaksi karhunkaatajaksi, uljaaksi petranhiihtäjäksi.

— Siehän olet Pedri Shemeikka?

— Hän se on! vastaa nuori väki. - Puhukaa kovempaa! Ukolta on kuulo melkein mennyt.

Ukko havaitsee, että vieraan sanat olivat tarkoitetut hänelle. Hän suoristautuu ja asettuu aivan vieraan eteen. Komea mies vielä, vaikka ikää jo yli yhdeksänkymmenen.

— Mitäbä vieras sanoo?

— Sanoin vain, että siehän olet Pedri Shemeikka! Laulajien kuningas, suuri kanteleensoittaja!

— Mie olen!

Vieras koroittaa äänensä ja, jotta ukko paremmin kuulisi, huutaa aivan hänen korvaansa:

— Tulin sinun lauluasi kuulemaan! Sinun kuuluisata kanneltasi kuulemaan! Maineesi on kauas kulkenut. Tahdoin miestä itseänsä nähdä!

— Laulaa siulle saatan, a soittaa en… Ei ole kannelta!

— Ei ole kannelta? Kanteleensoittajien kuninkaallako ei ole kannelta? huudahtaa vieras, tuskin tajuten mitä kuulee.

— Ei ole!

— Miten se on mahdollista?

— Herrat vietih!

— Miten vietih?

— Katsho, veli! Ryypyt annettih, kaunihisti pagistih, markat maksettih, da i niin vietih!

— Mitkä herrat? kivahtaa vieras.

— Mitä lie gasetanloatijoita oltih! huokaa ukko.

Murhe täyttää vieraan mielen. Taas siis sama juttu! Monenmoiset Karjalan kävijät, ajattelemattomat kerääjät, jotka kaikkialta ihanista runokylistä ovat hevoskuormittain kanteleita mukaansa raastaneet ja siten kanteleensoitolle Karjalassa ennenaikaisen kuoliniskun antaneet, ovat siis itse kanteleensoittajien kuninkaaltakin hänen pyhän perintösoittimensa ryöstäneet!

Miks'eivät soittajat tee uusia itselleen?

Eihän niiltä vanhoilta puolisokeilta ukoilta enää tule uusia tehdyksi, ja nuoret eivät osaa tai eivät viitsi.

Ei siis neuvona muu kuin kärsiä soiton puutetta viimeiset elämänsä päivät, niinkuin on kaiken muun puutetta koko elämänsä ajan oppinut kärsimään.

Levolle vaipuu talon väki. Levolle vaipuu vieraskin. Uni vaan ei silmiin tahdo tulla. Hänen mielessään kiertää uudelleen ja uudelleen: enkö siis kuuluisan Pedrin soittoa saanutkaan kuulla!

Aamusella ensimäisten nousijain keralla nousee myös vieras vuoteeltaan. Talon nuoren väen neuvomana hän löytää kuivan haapaisen puun, saa pyytämänsä työkalut ja niin alkaa veistellä, jotta pirtti roikaa.

— Mitäbä veistelet, vieras?

— Kanteloa sinulle, ukkoseni!

— Osannetko loatie!

— Olen nähnyt loa'ittavan!

Ja syntyihän siitä vihdoin kantele kuin syntyikin!

Hievahtamatta oli ukko työn kulkua seurannut ja missä vieras näytti epätietoinen olevan, siinä aina opastanut.

Kantele oli valmis. Messinkilankaa kieliksikin löydettiin.

Riemuisalla mielellä ukko otti kanteleen käsiinsä, hyväili sitä kuin lasta, rupesi vähitellen vääntelemään tappeja, väänteli ja käänteli, nosti korvalliselleen ja taas väänteli… Mutta äsken niin valoisaksi käynyt katse alkoi vähitellen synkentyä hänen syväpiirteisillä kasvoillaan.

— Ei saa kannelta sopeeseen! kuiskasi pirtti.

Ukko oli käynyt niin vähäkuuloiseksi, ettei kyennyt enää kannelta virittämään. Jotenkin tyytyväisen näköisenä hän sen kylläkin monasti laski polvilleen ja heläytti, mutta tunsiko hän sen sormenpäissään, vai kuuntelevan väen kasvoistako luki, ettei soitto soitolle tuntunut, kun hän sen äkkiä taas tempasi korvalliselleen, alkaen jälleen väännellä kielitappeja.

Niin meni päivä, meni toinen. Kannel ei tullut sopeeseen. Ei saanut ukko kieliä sovintoon. Ja kukaan ei saattanut auttaa! Avutonna seisoi koko pirtti, niin soittajan lapset kuin lastenlapsetkin ja naapurien väki, samoinkuin kanteleen laatijakin.

Vähän puuttui enää. Mutta sitä vähää ei kukaan kyennyt saamaan aikaan!

Ukko kävi synkäksi. Hän ei puhunut mitään, ei kohottanut katsettaan.
Hän vain hiljaa näppäili kieliä.

Tuska valtasi kaikkien mielen. Rintaa painoi omituinen ahdistus. Sanomaton alakuloisuus levisi pirttiin. Ihmiset liikkuivat ääneti kuin kuolevan vuoteen äärellä. Kaikki puhelukin tapahtui vain kuiskaillen.

Jokainen tunsi, jollei muuten, niin vaistomaisesti, että nyt on menossa jotakin pyhää, jota ei koskaan enää saada takaisin. Mahti on menossa maan rakoon jo ennen mahtajan menoa!

Riutuu ilta. Hämärtyy pirtti. Ukko siirtää kanteleen polviltaan. Pimeimpään nurkkaan hän sen laskee. Kuuluu hiljainen kolahdus ja samalla kumma, tuskin tuntuva kielen värähdys, kuin haudan takaa…

Pirtti vavahtaa.

Kuuluu ukon ääni:

— Jo ne on minun soittoni soitettu, minun lauluni laulettu − − −

Ukko uupui…

Kevät oli tulossa, suuren sota-ajan ensimäinen kevät, kun muutamana iltana vieri viesti Karjalasta:

"Ukko uupui, vanha vaipui, kuoli Pedri Shemeikka."

Kuoli siis jo Pedrikin! Niin ne menevät nyt urohot, vaipuvat viimeisetkin siitä polvesta, joka näillä Suomen kankahilla vielä kalevalaista hengenvoimaa viljeli, esi-isien vanhoista tiedoista elämänohjeensa otti, sanan voimaan kaikki työnsä ja toimensa nojasi.

    Sinnepä meni jo miesi
    Manan suurille saloille,
    Manan hirven hiihäntähän,
    Manan karhun kaa'antahan.
    Sinne siirtyi ukko Pedri
    Laulumaille laajemmille,
    Luokse muiden muinaisien
    Tuonen tummille tuville…

Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan.

Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkkaana taivas. Kuusimajassa kartanolla nukkui Pedri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti kimmeltävän taivaan palo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa, tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielumessu tenhoisa, valtava, kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin loisteeseen sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen…

Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urohosta.

Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen laulateltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu erämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat oli ukko nuotion loimun äärellä nukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän, kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa…

POHJOLAN SALOILTA

Kyytipoika.

Palanen päiväkirjastani Lapin matkalta.

Läksimme Kittilän kirkolta juhannusaattona parilla hevosella pohjoisia ilmoja kohti, katkaisemaan viimeistä ajotiepalasta, mikä tätä kautta johtaa Lapin syvimpään erämaahan. Minä sain paikkani matkakapineiden ja pikku kyytipojan kera ensimäisessä hevosessa. Toiseen sijoittautui matkatoverini ynnä joukko iloisia saattajia.

Tie vei Sirkankylään, suuntautuen suoraan kohti Levi- ja Kätkätunturien välistä aukkoa pohjoisella taivaanrannalla.

Kyytipoika vieressäni, Antti nimeltään, oli harvapuheinen, elottoman näköinen, kitukasvuinen pojannysä, päässään syvään otsalle painettu lippalakki ja yllään polviin saakka ulottuva takki, jonka hihoista käsien oli vaikea löytää ohjaksiin. Poika näytti noin kuusi- tai seitsenvuotiaalta, mutta sanoi olevansa kolmannellatoista.

— Mistäs sinä Antti olet kotoisin?

Pitkänpuoleinen äänettömyys…

— Olenpahan tästä kirkon tältä puolen.

— Mistäpä täältä?

Vielä pitempi äänettömyys…

— Tuosta vain, tuosta mökistä ahon poskesta.

— Tuostako, jossa portailla mies seisoo?

— Niinpähän vain.

— Kukas se mies on?

— Onpahan vain minun isäni.

— No etkö sinä sano isällesi päivää! kysyin ohi ajaessamme, tervehdittyäni miestä.

— E-enpähän mie.

— Miksi et?

— E-enpähän vain.

— No sinä olet kai käynyt juuri kotonasi sitten?

— E-enpähän mie.

— Etkö pitempäänkään aikaan?

— Eihän tuolla ole tullut kuletuksi.

Jatkoin yhä kyselemistä:

— Onko teitä montakin lasta?

— Onhan meitä.

— Montako sinulla on veljeä?

— Kaks'han niitä.

— Entäs sisaria?

— Yks'hän niitä.

— Elääkö äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, kavahti pystyyn ja alkoi pieksää hevosta minkä jaksoi. 'Kärrit lensivät vaappuen ja paukkuen pitkin kurjan kurjaa tietä. Minä koettelin parhaani mukaan pysyttäytyä niissä, peläten joka hetki ojaanlentämistä.

En voinut käsittää mistä nyt moinen hirveä vihurin puuska poikaan oli puhaltanut. Koetin kiellelläkin, mutta siitä ei ollut vähintäkään apua. Viimein taukosi kuitenkin meno ja luullen, ettei Antti ollut kuullut viimeistä kysymystäni, uudistin sen heti, kun tärinä sen verran oli tauonnut, että jälleen saattoi puhella.

— Niin, elääkö sinun äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, ja sama hirvittävä lento alkoi jälleen. Ihme ja kumma, että siinä nytkin sentään ehjinä säilyttiin, vaikka kärrit pompahtelivatkin kehnolla tiellä kiveltä kivelle ja kuopasta kuoppaan.

Huikea meno taukosi vihdoin taukoamistaan, hepo huohotti, lönkötellen hiljaa, ja minä vaivuin selkänojaa vasten omiin mietteisiini, katse kiintyneenä ympärillä leviävään silmänkantamattomaan aapaan. Niin unhotin pian koko äskeisen menon ja sen aikaansaajankin.

Kotvasen niin kuljettua tunsin pienen kosketuksen käsivarteeni. Siihen laskeutui pikku ajomieheni pää. Silmät olivat menneet kiinni, hengitys käynyt tasaiseksi ja raskaaksi. Mies täydessä unessa! Ohjakset luistivat käsistä. Minä otin ne ja ajelin verkalleen eteenpäin. Toinen hevonen oli jäänyt kauas jäljelle. Sitä ei näkynytkään.

Antti nukkui yhä ja heräsi vasta, kun minä olin kaataa ajopelit muutamaan suureen kiveen. Hän nyhtäisi ohjakset pois käsistäni, alkaen taas ajella.

— Oletpa Antti taitanut nousta varahin tänä aamuna, kun noin nukuttaa!

— E-enpähän mie.

- No sitten olet varmaankin valvonut myöhään eilen illalla!

— Niinpähän vain.

— Montako tuntia olet nukkunut?

— En mie ole nukkunut.

— Missä sinä sitten olet yösi viettänyt, kyydissäkö, kalastamassa, vai missä?

— Ka missäpähän mie!

— Niin, missä?

— Kyyvissäpähän mie aina.

— Oletko montakin yötä peräkkäin?

— Olen.

Ajettiin juuri suuren suon halki, joka oli valkoisenaan muuraimen kukkia, aivan kuin lumen peitossa. En ollut koskaan moista runsautta nähnyt Ihastuksissani huudahdin:

— Kas tuostapa tulee paljon marjoja!

— Tulee — jos ei palellu, myönteli Antti harvakseen.

Ajettiin sanaa puhumatta pitkähkö taival. Sääskiä, joita aikaisemmin illalla ei ollut näkynyt juuri kovinkaan paljoa, alkoi nyt lennellä ilma mustanaan. Antti painoi lakkiräyskänsä niskaa myöten päähän, niin että korvatkin menivät umpeen ja pienet elottomat silmät tuskin pääsivät tuijottamaan suuren lipan alta.

Minä turvauduin pikiöljyyn. Vetelin sitä vankat annokset niskaan, tukkaan, naamaan ja käsiin. Tarjosin Antillekin.

— E-enpähän mie.

Ajeltiin taas ääneti jonkun matkaa.

— Mitä? Sanoitko jotakin? käännyin kyytimieheni puoleen, luullen kuulleeni pienen äännähdyksen sieltä päin.

— Tuo hepo tarttis pikiöljyä, tulee hiljaa kuivettuneitten huulien raosta.

Katsahdan hevoseen. Sen selässä on sääskiä aivan harmaana loimena.

Antti alkaa ruoskalla läimäytellä niitä.

Matka jatkuu. Tie nousee nyt Levitunturia kohti. Omituinen alakuloisuus valtaa mielen. Keskiyönaurinko peittyy jylhän tunturin suojaan, notko alkaa huokua tielle raskasta utua, ajopelit vierivät äänettömästi pitkin pehmeätä kangasrinnettä, ja yksitoikkoista hiljaisuutta katkaisee vain silloin tällöin viklan huuto kaukaiselta jängältä.

Suurimman hiljaisuuden vallitessa kuulen äkkiä vierestäni aran, hellän äänen:

— Äitini… minun äitini, kuoli kolme vuotta sitten. Se ol' ihmiseks' hyvä.

Katsahdan hämmästyen pikku kyytipoikaani. Jäinen, eloton ilme kasvoilta on sulanut, silmäkulmassa kimmeltää heikko kosteus ja poskipäille kohoaa hieno punanheijastus. Mutta se kaikki kestää vain hetkisen — ja vierelläni istuu jälleen eloton kivikuva.

"Äitini… minun äitini… se ol' ihmiseks' hyvä", kaikuu yhä mielessäni niin kummasti. Ja nekö sanat oli todellakin lausunut, ja lausunut niin hellästi, tuo jäinen ihmisenalku, jonka sisimmässä ei olisi luullut olevan sijaa minkäänlaiselle herkemmälle tunteelle.

Äitini… minun äitini…

Harmaa salo värähtää, yötuuli huokaa surumielisesti, ja katseeni kiitää kauas, kauas yli äärettömän yksinäisyyden…

Allivuotson autiotuvassa 1913.

Kuun kääntäjä.

"Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!"

Kuusamolainen sananparsi.

Lauantai-ilta alkoi laskeutua maille. Viikon työt lähenivät loppuaan. Tukitkin olivat jo löytäneet rauhaisen lepopaikan Kerälän koskien alla tyynessä suvannossa. Ruuhkain purkamisessa oli päivä kulunut, ja suurimmat niistä olivatkin jo irtautuneet. Pari pientä vain alakoskessa vielä jäljellä.

— Olipa, mies, totta tosiaan aika mies tuo Puolangan poika, Jyrykarin ruuhkan laukaisija! Kun siinä ruuhka purkautui, niin hyppivätpä silloin tukit kuin huuhkaimen pojat maailmanlopun edellä. Ja pauke kävi! Kävi totta tosiaan! Nuolaisivatpa kuohut jo purkajan housujakin, mutta niin hän vain vihdoin kymmentuumaisen selkään kiepsahti ja sillä tulla viiletti koskea alas kuin vanha paholainen Kerpun muijan venheessä.

— Mikäpäs oli tulla, kun muu ei auttanut, eihän hän rannalle enää voinut päästä, ja jos ei tuo sallimuksen tukki hänen jalkainsa alle sattunut, niin koskeenpa jäi kuin kiiliäinen… ja me olisimme saaneet kunnon hautajaiskahvit…

— Hm! Mutta kenenkäs se onkaan huomenna kahvinkeittovuoro?

— Eikö tuo lie Mäkeläisen!

— Hehei, Mäkeläinen!

Ei vastausta.

— Mäkeläinen!!

Sama juttu.

— Mies nukkuu jo!

− − −

Pienessä tuohikattoisessa kojussa kosken partaalla taukosi vihdoin puhelu. Siinä nukkui kuusi miestä. Koski lauloi heille tuttua lauluaan, ja hiljaa rätisten paloi rakovalkeinen honkanuotio oviaukon edustalla.

Äärimmäisenä vasemmalla nukkui Aaretti Mäkeläinen. Punerva liekki valaisi hänen ahavoituneita kasvojaan, joilta kuvastui elämän onni ja rauhaisuus. Ja suupielessä lepäsi hyväntahtoinen hymy, sama unessa, sama valveilla, ikuisesti, niin sateella kuin poudallakin, niin rukiin ja viinan ääressä kuin jäkäläkeiton ja pettuleivänkin.

Salomaalla hän oli syntynyt, kasvanut ja seitsentoistavuotiaasta lähtien ei hän ollut kirkollakaan käynyt kuin kerran, nimittäin vihillä ollessaan. Korven kohtuun hänen isävainajansa, Vanha-Aaretti, oli uutistalonsa raivannut. Nyt se oli pojalla ja eli hän siinä aika reilusti. Tavallisina vuosina ei tarvinnut kuin puoleksi panna peiäjätä leipään, ja kun oikein hyvä kesä sattui, pääsi talven yli neljännekselläkin.

Maanviljelemistä hän melkein halveksi. Tukinuitossa hän siksi keväänsä ja puolet kesäänsä aina kuluttikin, vaimonsa Ellin ja poikiensa taloa hoitaessa. Syksyt hän taas metsiä kävi, rihlapyssyllään lintuja ja oravia rouskutellen. Monet salot hän jo olikin samonnut, monet kosket kolunnut ja kaikki pohjolan jokivarret juossut. Harvan miehen keksi oli niin monta tukkia kosken kuohuihin kohauttanut kuin hänen. Monta oli hän honkaa nähnyt kannoltaan kaatuvan ja monen nuotiosavun lävitse oli hän tarkannut syksyisen tähtitaivaan tuikeita jo viitenäkymmenenä vuonna peräkkäin.

Kaikki tukkilaiset hänet tunsivat ja kaikki hänestä vilpittömästi pitivät — pitivät ehkä myöskin sen vuoksi, että häntä oli niin hauska huiputtaa. Yksinkertainen hän oli, perin yksinkertainen, mutta rehellinen kuin raamattu ja hyväntahtoinen kuin herranenkeli. Hänen rajaton rehellisyytensä ilmeni siinäkin, ettei hän voinut uskoa kenenkään muunkaan valehtelevan. Leikin hän kyllä leikiksi käsitti, mutta mitä hänelle vain vakavalla naamalla vakuutettiin, sen hän arvelematta uskoi ja pureksimatta nieli. Sen vuoksi olikin senkin tuhannet lystit hänen kustannuksellaan pidetty, mutta kaikki otti ukko vastaan hyväntahtoisesti hymyillen, hiljaa itsekseen myhäillen ja välittämättä vähääkään koko maailman pahuudesta…

Valkenee valkenemistaan kesäinen sunnuntaiaamu. Kilpaa helisevät linnut lehtomailla, ja kaukana korpisuolla hirvi toveriaan huutaa, ammuu aamutervehdyksen, jotta kumajavat vaarat.

Tuohikojun ovesta pilkistää uninen pää. Aaretti Mäkeläinen sieltä kahvinkeitolle kohoutuu. Hiljaa hissuttelee hän rantakiville, huuhtaisee silmiään solisevassa koskessa, täyttää nokisen pannun, nousee kojulle jälleen, puhaltaa valkean ja istahtaa sen ääreen, katsellen kuinka tulenliekit nuoleskelevat pannun pohjaa ja kylkiä.

Hänen katseensa siirtyy vähitellen koskeen ja sen vaahtoaviin ryöppyihin sekä niistä vihdoin lekottelevaan usvaan, jota aamutuuli ajelee suvannolla kosken alla…

— So so! Mitäs Mäkeläinen taas miettii? kuuluu kojusta. — Johan siellä kahvi kuohuu ylitse! Elähän ukko-kulta sammuttele hiiliä kalliilla kahvillamme!

Ukko vavahtaa, kohauttaa näreistä keitinsalkoa ja laskee pannun sammalikkoon selviämään.

Miehet tuohikojusta vääntäytyvät yksi toisensa jälkeen kytevän hiiloksen reunustalle, istahtavat siihen ja kurkottelevat keittäjälle tuohisia lippiään.

— Saapas vaan nähdä, millaiseksi nyt sää muuttuu. Huomenna kääntyy kuu, ja laneetta sattuu tällä kertaa niin hullulle paikalle, virkkaa muuan miehistä, nokista almanakkaansa tutkiskellen.

— Vai huomenna kääntyy! Kukahan tuota nyt on kääntämässä? tokaisee hymysuin toinen.

Mäkeläisen katse teroittuu ja jää tarkkaavasti kuuntelemaan viimeisiä sanoja.

— Niin, kukahan sitä todellakin kääntelee? tuumii ukko salaa itsekseen. — Kai niillä on allakkaherroilla omat miehensä siinä hommassa! Ja mitähän vehkeitä ne sinne lie rustailleetkaan, sen jälkeen kuin ne matkankin sinne vallan kyynärän päälle tarkkaan ovat mitanneet?

Ukon päässä rupeavat kiertämään ihmeelliset ajatukset. Hän oli kyllä kuullut joskus puhuttavan kuun tervaushommista ja sen kääntämisestä, mutta aina oli ollut hänelle suuri arvoitus, miten tämä kaikki tapahtui. Hän istuu mättäällään ja näyttää täysin unohtaneen ympäristönsä.

— Hehei! Onkos Mäkeläinen päättänyt paastota pyhän kunniaksi, vai mikäs on, kun ei ruoka maistu? kysäisee muuan miehistä.

Ei vastausta. Ukko istuu yhä mättäällään, visapiippuaan imeskellen. Katse tähtää pitkin pieksun vartta kosken kohisevan kitaan, kohoutuen siitä vain joskus silmäilemään taivaanrannalla rauhattomasti juoksentelevia pilven hattaroita.

Tulipa jo puolipäiväisenkin aika, mutta mietteissään istuu yhä ukko.

— No saisiko tuota sivullinen tietää, mitä meidän Mäkeläinen miettii, kun ei syöntikään käy koko päivänä? tokaisee vihdoin taas joku, ravistaen ukkoa käsivarresta.

Ukko kohottaa hiukan päätään:

— Niin, sitähän minä vain tässä… vielä sitä aamullista asiata… että kukahan sen kuun kääntämisen oikein toimittaa… matkankin sinne ne ovat mitanneet… kääntämiset allakkaansa merkinneet… mitähän muuten koko kääntäminen pyhittänee…? Vanhat miehet kertoivat kuun ennen aina paistaneen pyöreenä kuin leivän ja kääntämättä yöt läpeensä, viikot ja vuodet…

Hämmästynyt hymy leviää miesten kasvoille.

— Niin, että kukako kuun kääntää? Eikös Mäkeläinen sitä tiedä? Herrat tietysti! Juuri ne allakkaherrat, vetää muuan jätkä ukolle vasten naamaa.

— Ka sitähän minäkin olen arvellut ja niin sanottavan kuullut, vaikk'en sitä varmana ole pitänyt, tuumii ukko.

— Manttaaliluvun mukaan siihen työhön kukin talo on velvollinen vuorollaan miehiä panemaan. Yksi mies aina kuudestoistaosa manttaalia kohti. Ja kukin pitäjä kautta koko maailman aina ajallaan pitää siitä huolen, herrain määräyksen mukaan. Kunta maksaa matkat kääntöpaikalle. Eikös Mäkeläinen sitä tiedä, vaikka se näinä kuukausina juuri on meidän pitäjän asiana? lisää toinen jätkä ensimäisen puheeseen.

— Korpelankyläläiset kuuluvat viime viikolla jo sinne menneen, jatkaa sama mies. — Mitenkäs se onkaan Mäkeläisen manttaaliluku?

— Yksi kahdeksatta osaa.

— Jaha, vai yksi kahdeksatta osaa, jatkaa sama jätkä, muuan oikea otsatukkajätkä, ja siepaten käteensä tuohikaistaleen hän alkaa siihen hiilellä piirrellä numeroita, kuin jotakin tärkeätä laskua suorittaakseen.

Aaretti Mäkeläinen seuraa jännityksellä jätkän hommia. Mies näyttää vihdoinkin saaneen laskelmansa valmiiksi, kohottaa katseensa, rykäisee ja lausuu tärkeällä äänellä:

— Niin, eihän siitä mihinkään päästä. Kyllä sinne on ensi viikolla
Mäkeläisenkin talosta kaksi miestä laitettava.

Mäkeläinen hypähtää seisaalleen ja vilkaisee arasti puhujaa silmiin.

— Meidänkö talosta? pääsee häneltä kuin hätähuuto.

— Teidän! Niin juuri teidän! Eikös kunta siitä ole ilmoitusta lähettänyt?

— En tiedä, kun en kohta kuukauteen ole kotona käynyt…

Nousipa siitä pojille aika ilo, kun Aaretti-ukko poistui hiukan syrjään, rauhassa kuulemiaan mietiskelemään.

Ilta olikin pian käsissä, ja vähitellen painuttiin taas yöpuulle.

Miesten tasainen hengitys tiesikin pian unettaren saapuneen.
Mutta kojun vasemmalla seinustalla kiilsi yhä kaksi silmää, jotka
hievahtamatta tähtäsivät tuohikaton raosta ulos avaruuteen. Aaretti
Mäkeläinen siinä vielä valveilla mietiskeli asioitaan.

Tuli aamu. Miehet nousivat viikon työtä alkamaan. Mutta Aaretti Mäkeläistä ei löytynyt mistään! Huudettiin ja haeskeltiin, mutta turhaan. Samassa huomattiin, että yksi veneistäkin oli poissa.

— Minnekä mies on keskellä yötä lähtenyt? Ja sanaa puhumatta! Ei edes pomolle ilmoittanut!

Muistui mieleen eilinen hulluttelu. Se kuunkääntöjuttu!

— Olisikohan lähtenyt kotiansa kuunkääntöä järjestämään? arveli joku joukosta.

Kaikki purskahtivat hilpeään nauruun.

— Miks'ei sekin olisi mahdollista, kun kysymys on Aaretti Mäkeläisestä, tuumi pomo.

Ne, jotka olivat pilaan eniten syylliset, lähetettiin heti veneellä etsimään kadonnutta hänen kotoaan, jos hän sinne todellakin oli kuunkääntöasiassa lähtenyt, kuten yleisesti uskottiinkin. Pila voisi muuten jatkua liian pitkälle ja kunnon ukko Aaretti sen vuoksi joutua naurunalaiseksi koko pitäjässä, vieläpä koko maassa. Se olisi sentään jo liikaa niin hyvän miehen osalle.

Vene kiiti kahden miehen soutamana huimaavasti alas Kerälän koskia sekä sitten pari pientä järveä ja jokipalasta. Jopa näkyi Mäkelään vievän tien pää suvannossa lehtevien koivujen siimeksessä — ja siinä vene, se kadonnut!

Kiirein askelin, minkä jalat suinkin sallivat, harppasivat miehet huonohkoja suoporrastuksia pitkin taloa kohti ja kohosivat vihdoin rinnettä ylös Mäkelään. Astuessaan eteiseen he kuulivat pirtistä Aaretin vakaan äänen:

— Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!

Kuusamossa 1909.

Perintöpiippu.

Aapeli Känttärä oli hyvä mies, rauhaisa, vilpitön, lempeä ja kaikin puolin kunnon ukko. Hän ei koskaan vihoitellut lapsilleen, ei pauhannut palkollisilleen, puhumattakaan siitä, että hän milloinkaan olisi käräjätuvan ovea avannut. Hän antoi palttua maailman pahuudelle, eleli vain omassa rauhassaan ja parhaimmassa sovussa kotiväen, naapurien ja koko pitäjän kanssa. Hänen puhelunsakin aina oli rauhaisaa, lauhkeata ja hiljaista, eikä hän tavallista äänenpainoaan koroittanut koskaan. Mutta suuttuuhan se sentään hyväkin mies, kun oikein sille paikalle sattuu!

Niin tapahtui Aapeli Känttärällekin! Ja vieläkin häntä joskus harmittaa, muistaessaan että sen piti sattua juuri jouluaattona, pyhän rauhanjuhlan aattona, jolloin muut ihmiset, pahimmatkin kiukkupussit ja äkätärrit, koettavat sitoa sisunsa, hillitä kiukkuisen kielensä ja pukeutua rauhan hahmoon.

Talon väki oli juuri alkamassa aamuaskareitaan, piiat ryhtymässä pirtin pesuun ja renginvekamat vääntäytymässä halonpilkontaan pyhien varaksi. Isäntä Aapeli itse oli tapansa mukaan heti herättyään koivennut talliin hevosille apetta sekoittamaan ja juomista antamaan. Mutta yht'äkkiä hän sieltä tulla romisteli takaisin, polkaisi kiivaasti lumen jaloistaan, astui pirttiin, läimäytti oven kiivaasti kiinni, nakkasi sarkatakkinsa nurkkaan ja karjaisi:

— Häh! Minnekä se on joutunut? Hähäh! Hätkähti koko talo. Kissa putosi kiukaan reunalta ja pakeni leivinuuniin, koira loikkasi sängyn alle, ja ällistyneenä katsoi koko talon väki ikuisesti sävyisäksi tunnetun isäntänsä nyt niin hirmustunutta ulkomuotoa.

Olipas se ärjäys! Kenpä olisi Aapeli Känttärän kurkusta uskonut sellaisen irtoavan!

Entäs sitten hänen naamataulunsa! Se ei ollut milloinkaan tottunut kiukun kuvastimena toimimaan ja senpä vuoksi se tekikin nyt tehtävänsä niin kömpelösti, että sen näkeminen olisi saanut koko pirtin purskahtamaan rämänauruun, ellei jokainen olisi selvästi tuntenut, että nyt oli hirveitä tapahtunut. Eihän mies ennen ollut näyttänyt kiivastumisen merkkiäkään, vaikka mitä olisi sattunut, ei edes silloinkaan kun naapuri kaskestaan päästi tulen Aapelin metsään polttaen osan parasta palstaa, eikä silloin kun mustalaiset varastivat hänen parhaimman kyntöruunansa. Mikähän nyt tällä kertaa olikaan saattanut miehen pois suunniltaan?

Emäntä istui säikähdyksestä kalpeana, saamatta sanaa suustaan, ja ääneti kyyköttivät siinä piiat ja rengitkin.

— Niin, mikä minnekä joutunut? väänsi vihdoin renkipoika kuuluviin.

— Mikä! Piippu! Etkö sinä senkin tohelo näe, että minulta on piippu poissa? tiuskaisi Aapeli, iskien kämmenellään pöytään, jotta mäiskähti. — Piippu! Se perintöpiippu!

— Piippu! kertasi koko pirtti, havaiten samalla, että isännän suupielestä todellakin oli poissa se äkkiväärä, joka siinä tavallisesti tuprusi ja keikahteli.

Kukaan ei uskaltanut hymyillä, vaikka mieli tekikin.

— Niin, piippu! Se isävainajan piippu! huokasi Aapeli.

— Etsitään, etsitään! rauhoitti emäntä. - Kyllähän se löytyy! Elä nyt hätäile!

Koko talo alkoi etsiä. Jok'ikinen, ken vain kynnelle kykeni, ukkorengistä pienimpään pojantenavaan asti, konttasi pitkin lattioita, nuuski penkkien alta, tallusteli pitkin pihateitä ja haraili tallin permantoa. Isäntä itse käänteli yhä uudelleen ja uudelleen vaatteittensa taskuja nurin sekä konttasi ja nuuski kuten muutkin.

Eihän Aapeli Känttärä niitä kaikkein kovimpia piippumiehiä ole, ei läheskään sellainen kuin Raitamäen seppä, joka syödessäänkin aina palasen puraistuaan sytyttää, mutta jotenkin samanlainen kuin Tornatorin vosmestari, jolle piippu on välttämätön elämän ja hyvinvoinnin ehto.

Kieltämättömän rakas sentään on Aapelillekin piippu ja juuri tämä vanha perintöpiippu. Siihen hän on aivan kuin kiinnikasvanut, samaten kuin vanha metsämies kasvaa kiinni erehtymättömään tuliluikkuunsa, jonka tukkia hän puolisen vuosisataa on poskeaan vasten painanut, tai erämaankulkija sauvaansa, jonka kädensijaa hän vuosikymmenien pitkät vaiheet on kourassaan hionut. Olihan tämä piippukin jo lähes viisikymmentä vuotta killunut Aapelin hampaissa, ja sentähden siitä eroaminen nyt tuntui niin perin haikealta. Sehän oli ollut hänen ainoa, jokahetkinen, rattoisa toverinsa ja sellainen ystävä, jonka kanssa ei koskaan tullut pienintäkään erimielisyyden aihetta.

Päästiin jo puoleen päivään. Piippua vaan ei löytynyt! Jopa tarjosi renkipoika omaansa lainaksi:

- Eikö isännälle kävisi piipusta tämä, kunnes oma, se vanha, löytyy?

— Pidä piippusi omissa ikenissäsi! Enpä mieli tuommoisen pelin tuprutuksella oman piippuni makeutta mielestäni huuhtoa!

Ja vaimonsa puoleen kääntyen hän jatkoi:

— No, eukko! Hätäilinkö suotta? Eihän piippua löydy, sitä isävainajan piippua, joka hänen suupielistään heltisi vasta silloin, kun henki ukosta läksi, ja josta alkaen minä sitä olen lämpimänä pitänyt. Ja silloin olin tuskin kolmeatoista täyttänyt.

— Kun ei löydy, niin minkäs sille mahtaa!

— Niin, minkäs sille mahtaa! Hähäh! Mutta millaiseksi arvelet piiputtoman joulun tulevan minunlaiselleni miehelle? Se ei ole mikään joulu! Kuuletko! Se ei ole joulu ollenkaan! Piiputon joulu minulle on samaa kuin muille ihmisille joulukirkko ilman pappia ja jouluvirttä. Se piippu on näet minulle sielun ja hengen asia, eikä ruumiin! Mutta sitähän ei akat ymmärrä!

— Hanki sitten itsellesi uusi piippu!

— Uusi piippu! Hähäh! Vai uusi piippu! Ehei! Entinen se olla pitää, tai pahimmassa tapauksessa samanlainen ja yhtä arvokas.

Viimeisiä sanoja lausuessaan hänelle näyttää juolahtavan mieleen jokin seikka, joka yht'äkkiä muuttaa valoisammaksi kasvojen alakuloisen ilmeen.

— Niin, eukko, sanonpa vieläkin: piiputon joulu ei minulle ole joulu!

Sen sanottuaan Aapeli kiskaisee nurkasta sarkatakin ylleen, heittää harteilleen vielä lammasnahkaturkin, astelee talliin, valjastaa kantakirjatammansa kirkkoreen eteen ja sanaa puhumatta ajaa heläyttää kotipihasta maantielle, laskettaen kirkolle päin.

— Minne sinä ajat? huutaa emäntä portailta hänen peräänsä, mutta aisakellon kilke estää hänen äänensä kuulumasta perille.

— Voi tuota ukkoparkaa! Joko nyt mokomankin piipunnysän takia järkensä menetti? Minnehän se nyt ajoi?

Aapeli Känttärä sivuutti jo lähimmän naapuritalon. Siellä seisoi väkeä pihalla.

— Kah, päivää! Ja hyvää joulua! Minnekä se Känttärä vielä nyt ajaa?
Eikös teillä jo kohtapuoleen ole sauna-aikakin! Ette kai enää kirkolle?

— Kirkolle! mörähti Aapeli, heläyttäen ruoskalla tammaa lautasille.

— Kas vaan! Mistä se nyt noin oli vihoissaan? ihmetteli väki pihalla. — Eihän edes hyvää päivää sanonut! Olikos tämä nyt naapuri Aapeli, joka aina on hyvällä päällä eikä suutu koskaan?

Kirkolle oli Känttärän talosta kolmatta peninkulmaa. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun Aapeli noin puolen matkaa ajettuaan kohtasi ensimäisen vastaantulijan, erään myöhästyneen jouluostoksilta palaajan. Se oli Hietapuron ukko, Aapelin paras ystävä ja kasvinkumppani.

— Onnellista joulua, Aapeli!

— Ka, mikähän tästä joulusta tullee! mörähti Aapeli, heläytti taas tammaa lautasille ja kiiti pois hämmästyneen Hietapuron ukon näkyviltä.

— No mikäs, mikäs, mikäs nyt? ihmetteli ukko itsekseen, vilkaistuaan Aapelin perään ja kiiruhtaen sitten hevostaan kotia päin, jossa tiesi eukkonsa jo hätäisenä odottelevan — niin, odottelevan, mutta minkäs niille kirkonkylän kauppiaille mahtaa, kun ne niitä ryyppyjään tarjoilevat! Viipyyhän siellä väkisinkin!

Aapeli Känttärä läheni kirkonkylää. Sinne jo vallan saapuessaan hän muutamassa jyrkässä ylämäessä kohtasi köyhän, surkean kalastajan, Kutuniemen Roopetin, joka hänelle usein kesäisin pyyteli kalaa ja joka nyt tilaisuutta hyväkseen käyttäen rohkeni anoa vähäistä jouluapua:

— Hyviä joulunpyhiä, isäntä! Etteköhän antaisi vanhalle Roopetille taas roposen jouluavuksi?

— Hähäh! ärjäisi Aapeli, huitaisi taas tammaa lautasille ja katosi samassa näkyviltä.

— Kas tuota, kun ei antanut! Ja aina ennen on antanut! Paljon antanutkin! tuumiskeli ihmetellen ja pahoilla mielin ukkoparka, huokasi pitkään ja laskettihe tappikelkkansa kannaksilla mäkeä alas.

Aapeli Känttärä saapui kirkolle, ajoi siellä suoraa päätä setänsä, vanhan herrastuomari Centrénin taloon. (Nimi oli aikaisemmin ollut Känttärä, mutta kaupungin koulussa, jota herrastuomari poikasena pari vuotta oli käynyt, siitä tehtiin Centrén, eikä hän sittemmin ollut halunnut sitä takaisin muuttaa.)

— Onkos herrastuomari kotona?

— Kyllä se on, mutta meni juuri saunaan.

— No minä menen sitten sinne. On tässä vähän tärkeänpuolista asiata ja pitäisi joutua kotiinkin illaksi.

Aapeli astelee saunalle ja työntyy ovesta sisään.

— Kukas siellä porstuassa kopuaa? kuuluu ääni lauteilta.

— Minähän täällä vain, setä-ukkoseni!

— Kas, Aapeliko siellä? Käy sisään ja löylyyn, poika!

— Kiitos, kiitos! Sisään saatan kyllä tulla, vaikk'en juuri lauteille asti. Enpä minä näitten uloslämpiäväin löylystä välitä! Olisi tässä ollut vain vähäsen asiata. Minulta näet hukkui tänään piippu, se isän perintöpiippu, jonka hän sai ukkovaarilta, silloin kun tekin omanne, juuri samanlaisen. Ja kun, tuota, te ette enää polta ja kun, tuota, minä en voi tulla toimeen ilman sellaista piippua, varsinkin kun nyt on juuri joulut edessä, niin olisin kysynyt, ettekö te lainaisi tai möisi omaanne minulle. Antaisin vaikka lehmän siitä teille!

— Hahahaa! nauroi setä lauteilta.

Se ei tuntunut Aapelista hyvältä naurulta.

— Hahahaa! nauroi setä yhä. — Ja sen piipunko vuoksi olet vielä jouluaattona lähtenyt kotoasi tälle pitkälle matkalle?

— Sen!

— Eikö kellään siellä teidän puolessa olisi ollut sinulle piippua pyhiksi lainata?

— Olisipa kylläkin. Mutta minä arvelin, etten enää näin vanhana oppisi niitä uudenaikaisia polttamaan. Ja olisihan muuten se teidän piippunne minulle niinkuin sukupiippu, puhumattakaan siitä, että se on aivan samanlainen kuin omani oli. Ja sen vuoksi sen juuri tahtoisinkin. Joulukin tulisi paremmin joululle silloin!

— Kuulehan, Aapeli, jatkoi setä lauteilta, alkaen jälleen vastallaan ropsuttaa. — Minä annoin sen oman piippuni pari viikkoa sitten muutamalle mustalaiselle, joka oli meillä kattiloita tinaamassa.

— Senkö piipun, minkä isältänne saitte? - Aapeli ei tahdo käsittää kuulemaansa ja tuntee vähitellen verien syöksähtävän kasvoilleen.

— Juuri sen!

— Senkö perintöpiipun? sammaltaa Aapeli.- Meidän sukupiippujamme!

Aapeli käännähtää, sieppaa turkin käsivarrelleen, lakin kouraansa ja karkaa ulos. Sarkatakin lieve kopsahtaa oven pieleen.

— Mikäs siellä kopsahti?

Aapeli kopaisee takin lievettä:

— Mitä! Mitä! Siunaa ja varjele! Siel… siellähän on — piippu!

Taskun vuori tässä petoksen oli tehnyt. Aapeli älysi sen. Olihan hän kyllä silloin hädissään monasti liepeistäkin koetellut, mutta miten se lie johonkin paksuun saumaan ajautunut, kun ei tuntunut.

Riemusta liikutettuna Aapeli raotti saunan ovea, pilkisti sisään ja huusi:

— Hyvää ja onnellista joulua, setä!

Sitten hän sytytti piippunsa. Voi, miten se nyt maistui ihanalta! Eihän hän muistanutkaan, että se näin hyvää oli ollut!

Sitten hän hyppäsi rekeen ja lasketti ilomielin täyttä vauhtia kotiin päin. Pian saavutti hän Kutuniemen Roopetin.

— Iltaa, Roopetti! Ja hyvää joulua! Nouseppa tänne rekeen! Pannaan kelkka perään. Kaipa se Roopetti muuten voi tulla meillekin joulun pyhiksi, yksinäinen mies kun on.

— Ky… ky… kyllä! Kiitoksia vain! änkytti ukko aivan ällistyksissään.

Kopsuivat tamman kaviot, natisivat reen jalakset, heleästi helkkyi aisakello, ja nopeaan katkesi taival. Pian oltiin jo lähellä kotoa, naapuritalon kohdalla. Siinä virkkoi Aapeli toverilleen:

— Pidähän vähäsen hevosta! Pistäydyn tuossa pirtissä hiukan.

Siellä olivat saunasta juuri saapuneet, joulukuusta sytyttelivät ja jouluateriaansa alkoivat, kun Aapeli astui sisään:

- Tulin vain toivottamaan rauhallista joulua teille!

— Samaapa sinullekin, veli Aapeli! Taisit kirkolla käväistä, ihan viime kiireissä vielä?

— Niin kävin! No hyvästi vain ja pistäytykääpä pyhinä meillä! Kiire on!
Pitää tästä kylpyyn joutua! Olen jo vähän myöhästynytkin.

Ajoi Aapeli Känttärä kotipihalleen. Siellä oli koko väki vastassa.

— Hei! Piippu löytyi! Se perintöpiippu! huusi Aapeli vieläkin mielenliikutuksen vallassa.

— Mistä? kysyi väki.

— Löytyipähän vain!

Kukaan ei rohjennut kyselyä jatkaa.

Saunaan siitä heti suoriuduttiin. Olipa siellä hiilos jo saanutkin kyllikseen rauneutua, ukkoa odoteltaessa.

Ennen saunaan menoa Aapeli käväisi vielä kaapilla, otti sieltä kaksi pulloa eli "purakkaa", kuten hän niitä hyväillen nimitti. Toisen kätki hän kainalossaan olevaan puhtaaseen vaatemyttyyn, mutta toisen hän jätti palvelustytölle, sanoen:

— Viehän tämä Hietapuron ukolle ja sano minun puolestani hauskaa joulua!

Sitten he astelivat saunaan, joulusaunaan, siihen saunojen saunaan.

Vääntäytyy lauteille Aapeli, ynnä hänen molemmat poikansa, sekä kaksi renkiä ja Kutuniemen Roopetti.

— Heittäkääpä pojat kipollinen kiukaalle! Vielä toinen! Kolmas! Aha, jo alkaa nykiä! saneli Aapeli hymyillen. — Kipsautappas vieläkin kipollinen!

Renkipoika tekee työtä käskettyä.

— Haijai, kuinka onkin makeata löyly täällä! ihastelee Kutuniemen Roopetti. — Niinhän tämä on hyvää ja autuasta kuin Järvenpään Pekan saunassa, siinä maailman mainitussa!

— Makeata on, makeata on…! myhäilee Aapeli. Mutta annappas poika vielä pari kipollista kiukaalle ja tuo sitten se purakka tänne sieltä vaatemytystäni!

Sai Aapeli purakan. Hän oli vanhan kansan mies ja sellaisena antoi suuren arvon kaikelle, mitä esi-isät olivat arvossa pitäneet. Hän otti ryypynkin, otti kohtuudella ja nautti siitä. Varsinkin joulusaunassa! Hän tarjosi myös Roopetille, pojilleen ja rengeille.

— Viskatkaapa pojat hieman vettä kiukaalle, niin otamme täällä löylyn kihossa vieläkin pikku ryyppyset, tupsahutamme tukkalöylyt! Kun nyt kerran on jouluaatto ja piippukin löytyi!

Ääneti nauttivat sitten miehet joulusaunan suurta suloa löylyn ihanassa lumossa.

Päästyään vihdoin pirttiin he vierähtivät kahiseville oljille, tuntien sanomatonta joulurauhaa. Aapelin kasvot vallan loistivat. Ne hehkuivat sisäistä onnea! Heilahtihan hänen hampaissaankin taas vanha, rakas ja kultainen perintöpiippu. Silloinhan voi Aapelikin täysin tuntein ryhtyä joulunpyhiä vastaanottamaan ja nauttia niistä koko sydämellään.

Tämän jälkeen ei Aapeli Känttärältä koskaan enää kadonnut piippu, eikä häneltä myöskään koskaan enää järkkynyt mielen rauha ja sen tasapaino. Olihan hänellä omanaan se, minkä hän yksinkertaisessa mielessään pyhimmäksi maailmassa tiesi: perintöpiippu!

1916.

Jouluaattona pohjolan salolla.

Koittipa suuressa maanseläntakaisessa pitäjässäkin vihdoin jouluaatto. Koitti, mutt'ei vaiennut! Hiukan tuntui kyllä keskipäivällä valon kajastusta eteläisellä taivaalla, mutta maiseman yllä leijui ainainen hämärä.

Posti etelästä saapui aamusella varhain, tuoden minulle omaisilta ja tuttavilta tulleiden joulutervehdysten ja lahjojen lisäksi joukon leluja ja jouluherkkuja, joita odotellen oikeastaan näin kauan olinkin kirkonkylässä viipynyt, saadakseni viedä ne mukanani joululahjoiksi muutamaan kaukaiseen erämaan taloon, Tuohusvaaraan, jonne minut joulunviettoon oli kutsuttu.

Suoriuduin nopeasti matkakuntoon, valjastin virkeän haarasarvisen ajokkaani, heittäysin pulkkaan kimsuineni kamsuineni ja lasketin tulista lentoa kuuden peninkulman taipaleelle pohjoista kohti.

Keli oli verraton, joten toivoin hyvissä ajoin ennen iltaa ennättäväni perille. Iloisesti kapsahtelivat poron kaviot ja tuiskuna tuprusi lumi pulkan laiteilla. Jätin pian mutkittelevan maantien ja ajaa hivautin rinnettä alas suurelle jängälle, missä rastitetut puut vain osoittivat pohjoiseen vievän porotien suuntaa, tien, joka vähän käytettynä oli jo kerinnyt melkein näkymättömäksi umpeutua viimeisen ajajan jäljeltä.

Lähtiessä oli ollut vielä kireänpuoleinen pakkanen, mutta matkan varrella se lauhtui lauhtumistaan. Samalla rupesi koillisesta navakasti puhaltelemaan ja taivaalle kohosi synkkä pilviseinämä. Tuulen yhä kiihtyessä alkoi lumi jänkäsuon avaralla pinnalla kirmata, lentää ja hyppelehtiä, iskien kirpeästi vasten naamaa. Pian hiertyi vielä taivaskin lunta kylvämään. Salo kohahteli uhkaavasti ja hetkisen kuluttua se jo ulvoi. Niin alkoi mitä kauhein pyry. Oli vasta keskipäivän aika, joten pohjolan talvipäiväisen hämärän olisi pitänyt olla juuri kuultavimmillaan, mutta kaikki kävi nyt pian aivan yöpimeäksi ja vaikeata oli enää erottaa rasteja puissa. Poro tunsi jaloissaan kuitenkin tien pohjan ja pysyi sillä, joten sain huoletonna lasketella eteenpäin. Kääriydyin vain huppuun pulkassani ja annoin pyryn pauhata. Niin oltiin kuljettu vihdoin kolmisen peninkulmaa, kun poro yht'äkkiä vajosi melkein umpeen, hypähti pystyyn, vajosi jälleen sarviaan myöten, hypähti taas, kaatui ja riuhtaisi pulkankin nurin. Olimme joutuneet tieltä syrjään. Sain vihdoin haarasarviseni pystyyn ja rauhoittumaan. Nostin matkareppuni joulupaketteineen selkääni ja aloin rämpiä tietä etsimään, kahlaten kainaloita myöten lumessa ja vetäen poroa hihnasta perässäni. Lumi peitti entiset jälkemme ja rasteja ei näkynyt missään. Väliin taas luulin niitä näkeväni, mutta niitä oli silloin joka puussa ja joka suunnalla. Pyry sakeni yhä, tuuli kiihtyi myrskyksi ja pimeä erämaa tuntui täyttyvän aaveilla ja hornanhengillä, jotka kaameasti kiljuen lentelivät kaikkialla, ilkkuen avutonta tilaani pohjolan pimeän korven kolkossa yksinäisyydessä.

— Onpa tämäkin jouluaatto! Ei juuri voi sanoa, että ympärillä vallitseisi joulurauha! hymähdin itsekseni ponnistautuen eteenpäin lumessa. Eteenpäin! Niin eteenpäin, mutta minne?

Poro seurasi aluksi pitkät ajat vastustelematta perässäni, mutta alkoi viimein näyttää uupumisen merkkejä. Se heittäytyi hankeen pitkäkseen ja vasta monien hyväilemisien ja taputtelujen jälkeen sain sen jälleen lähtemään liikkeelle.

Niin siinä taas kahlasimme, poro ja minä. Ryömimme ja kahlasimme tunti tunnilta, pyryssä ja hirnuvassa myrskyssä. Rupesi jo tuntumaan hiukan toivottomalta. Nälkäkin alkoi kalvaa. Olihan mukanani tosin oikein juhlaruokaa, mutta ei sitä tehnyt mieli juuri sellaisessa "juhlassa" ruveta nauttimaan, ensimäisen nälkänsä sammutteeksi.

Muistuivatpa väkisinkin mieleen lapsuuteni aikaiset jouluaattoillat vanhempien kodissa, siellä suloisessa lämpimässä, kimmeltelevän kuusen ääressä jouluriemun raikuessa ja joulupuuron höyrytessä. Olin silloin tuskin koskaan tullut ajatelleeksikaan, että jouluaattona voi olla ihmisiä muuallakin kuin kotipirttien lämpimässä ja että jouluaattona voi olla olemassa muutakin kuin joulurauhaa, iloa ja onnea — - —

Hupsis! Taas heittäytyi poro pitkäkseen ja riuhtaisi nurin minutkin syvään lumeen. Kauan sain sitä nyt hyväillä ja maanitella, ennenkuin vihdoin päästiin matkaan jälleen. Pyrystä ilmestyi esiin tumma seinämä. Suo loppui siihen ja tultiin metsään.

Kulku kävi nyt vieläkin vaivalloisemmaksi. Joka toisella askeleella tuntui puu olevan edessä ja joka toisella taas löi jäinen risu vasten kasvoja tai sattui kompastuttava kivi jalkoihin. Poroa oli hyvin vaikea saada enää seuraamaan mukana. Eteenpäin kumminkin mentiin hiljalleen. Niin, eteenpäin! Mutta minne?

Kuinka kauan tätä menoa lienee kestänyt, en voi sanoa. Viimein loppuivat kuitenkin voimani, eikä auttanut muu kuin yöpyä metsään — jouluaatoksi!

Sidoin poron puuhun kiinni. Se kaivautui heti syvään kinokseen, alkaen etsiä jäkälätä lumen alta. Minä ryhdyin raivaamaan nuotion sijaa ja makuuhautaa itselleni, muutaman suuren kiven kupeelle.

Hetkisen kuluttua loimusikin siinä iloinen tuli. Sen valossa taitoin kuusen oksia vuoteeksi ja sen tehtyäni, aioin juuri ruveta eväitä esille ottamaan, kun samassa luulin huomaavani valon välähdyksen kauempaa puitten välistä. Sydämeni sykähti! Kas, jo taas välähteli valoa! Se katosi pyryn sakeaksi paisuessa, mutta heikompien puuskien aikana aina kuumotteli näkyviin.

Riemastuen ja kuin uusia voimia saaden irroitin heti poron ja läksin painaltamaan kohti valoa, joka onnen ja joulurauhan tähtenä loisti nyt vastaani pimeän ja pyryn lävitse.

Metsä loppui. Eteen tuli pieni järvi. Sen takaa näkyi nyt aivan selvästi valo, joka osoittautui pienen mökin ikkunasta tulevaksi. Päästyäni jäälle, josta pyry oli huuhtonut paksuimman lumen pois, huomasin poronkin käyvän virkummaksi. Istahdin pulkkaan, ja niin saavuttiin hiljaa hölkötellen mökin rantaan.

Ilo tulvahti mieleen! Hetken kuluttua pääsen siis lämpimään pirttiin ja saan varmaan aimo joulu-aterian, sillä lieneehän köyhimmässäkin mökissä ruokaa jouluna, vaikkapa muulloin puutetta nähtäisiinkin!

Köytän poron ja astun pirttiin.

Pöydän ääressä, kitupiikin valossa istuva isäntä hypähtää seisaalleen, emäntä rientää vastaan, ja makuulla olevat lapsetkin kohoutuvat istumaan, ilon ilme kasvoillaan. Sieppaan lakin päästäni. Isännän ja emännän katse synkkenee, ja lapset tuijottavat säikähtyneinä minuun.

— Hyvää iltaa!

— Iltaa! kuuluu juro vastaus.

— Ja joulurauhaa!

— Samaapa vieraallekin!

Silmäilen tarkemmin pirttiä. Takassa lekottaa tuli, nurkassa seisoo joulukuusi, kynttilätön ja koristeeton, pitkällä pöydällä viruu kalan tähteitä ja avattu raamattu, oljilla nurkassa loikovat lapset.

— Onpa siellä nyt kauhea ilma ulkona! Läksin kirkolta aamusella, silloin oli vielä kaunis sää, mutta sitten alkoi pyry, ja niin eksyin siihen poroineni, selitän minä. — Olin matkalla Tuohusvaaraan —

— Tuohusvaaraan! kertaa pirtti.

— Niin, sinne juuri! Mutta eksyin tieltä ja tässä nyt olen teidän jouluarmoillanne ja pirttinne lämpimän tarpeessa.

— Vai Tuohusvaaraan oli matka! virkkaa isäntä. — Ja nyt olette joutunut tänne Korpilompoloon. Tästä on suoraa tietä Tuohusvaaraan peninkulmaa pitemmältä kuin kirkolta sinne.

— No kuinka pitkältä tulee kirkolta tänne?

— Viisi peninkulmaa!

— Kas semmoisen potkauksen se pyry saattaa matkamiehelle tehdä! Mutta samapa se! Kiitos vain Jumalalle, jottei minun nyt enää tarvitse harhailla tuolla yössä ja hirvittävässä ilmassa, vaan olen päässyt teidän pirttinne suojaan!

— Niin, Jumalalle kiitos! lausuu emäntäkin, ristien kätensä. — Ja auttakoon Jumala niitä, jotka siellä yössä ja pyryssä vieläkin ovat, jatkaa hän purskahtaen itkuun.

— Kas nytpä alan tässä jo lämmitäkin hiukan! Mutta eiköhän emäntä olisi hyvä ja laittaisi minulle jotakin syötävää? Nälkä on niin armottomasti!

— Lämmintä meillä kyllä on vieraalle antaa, mutta ruokaa ei! virkkaa isäntä murtuneella äänellä.

Emäntä vaikeroi hiljaa uunin kupeella, ja isäntä istuu allapäin ikkunan luona. Hetken kuluttua hän taas jatkaa:

— Toissa päivänä läksi meidän Antti-poikamme kirkolle, jauhoja, kahvia, sokeria ynnä muita joulutarpeita ostamaan, mutta ei vieläkään ole siltä matkaltaan saapunut. Lienee pyryyn eksynyt, niinkuin sinäkin. Hänen sieltä tulevan luulimme, kun sinä pirttiin astuit!

— Kaipa hän sieltä sentään kohta tuleekin. Tunteehan hän tiet tarkkaan! koetin lohdutella, tosin varsin hyvin tietäen, kuinka heikko lohdutukseni oli. Paljonkos siitä on apua tien tuntemisestakaan tällaisella säällä ja yöpimeässä lisäksi.

— Mutta kuulkaahan! jatkoin sitten. — Minulla on tuolla vähän syömisiä pulkassani. Koetetaanpa pureskella niitä siihen saakka, kunnes poikanne kotiutuu!

Lapset kohoutuivat taas oljiltaan, vilkaisten minuun odottava ilme kasvoillaan.

Nostin selkäreppuni pirttiin. Ensimäiseksi tuli sieltä käsiini vankka pussillinen pikkuleivoksia. Tyhjensin sen keskelle pöytää. Lapset, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, kampeutuivat toinen toisensa jälkeen nurkastaan ja alkoivat tirkistellä pöydälle. Kehoitettuani heitä parikin kertaa rohkenivat he vihdoin ottaa leivoksen kukin ja nielaisivat sen nälkäänsä melkein purematta.

— No käykäähän isäntä ja emäntäkin maistamaan!

— Mitäpä meistä, kunhan lapset vaan saavat! virkkoi isäntä, poistuen samalla taas etehiseen höröstelemään, eikö kirkolta tulijaa kuuluisi.

Emännältä unohtui vaikeroiminen hetkiseksi, ja säteilevin silmin hän seurasi sitä riemua, millä lapset pistelivät poskeensa vieraan tuomisia.

Minä puolestani tukevalla tavalla avustin lapsia leivostensyönti-hommassa, ja pian olikin pöytä puhtaana.

Sitten tuli makkaran vuoro ja sen jälkeen juustopalasen. Nämä kelpasivat isännälle ja emännällekin. Jaoimme ne kahdeksaan yhtä suureen osaan ja ravitsimme itseämme kukin osallamme, juoden päälle kihisevää sahtia, jota emäntä sillanalaisesta kellarista tuontuostakin aina uuden haarikailisenn sai nostaa pöytään.

Niin saatiinkin ensi nälkä sammumaan, ja sitä mukaa kuin se sammui, virtasi iloa pirttiin. Lapset rupesivat leikkien piehtaroimaan oljillaan, ja mielenrauha näytti palautuvan isäntään ja emäntäänkin, ilmeten myös siinä, että he nyt rupesivat uskomaan vakuutuksiani heidän poikansa pikaisesta kotiinpalaamisesta.

Minä kuulin emännän hiljaa miehelleen kuiskaavan:

— Tuon vieraan lähetti Jumala!

Minun oli vaikea pidättää liikutustani. Aloin taas kopeloida laukkuani, katsoakseni millä voisin yhä iloa kohottaa. Sieltä löytyi vielä ruokatarpeita, jotka joutuivat emännän huostaan, seuraavia aterioita varten. Sitten löytyi pari nippua kuusen kynttilöitä, jotka pitkien joulu-iltojen varaksi olin mukaani ottanut. Lasten avustamana sidoin nyt osan niistä kuuseen, asetin pari uunin reunustalle, pari joka ikkunalaudalle sekä muutamia vielä pöydälle, ja pian loisti koko pirtti kymmenien kynttilöiden valosta. Vielä kiinnitimme kuusen oksille omenoita, makeisia ja kaikkea muuta, mitä laukustani siihen tarkoitukseen soveltuvaksi löydettiin. Ja monet lahjat, puukot, torvet, rummut, nuket, tinasotamiehet ynnä muut, mitkä olivat aiotut Tuohusvaaran rikkaille lapsille, saivat nyt tuottaa Korpilompolon köyhille erämaan lapsille ilon, jommoisesta he eivät koskaan olisi osanneet uneksiakaan. Poissaolevalle veljellekin osa jätettiin, toivoen, että hänkin pian saapuisi yhteiseen iloon ja tekemään sen täydelliseksi.

Meidän parast’aikaa näissä puuhissa ollessamme kuuluu rymyä etehisestä. Ovi avautuu. Isäntä ja emäntä syöksähtävät vastaan, ja pyryssä kohmettunut poika sulkeutuu samassa äidin syliin.

Siitäpä vasta riemu nousi!

— Anttikin tuli! huutavat lapset. — Antti, Antti! Katso mitä vieras toi! Katso kynttilöitä ja namusia ja muutakin! Ja täällä on sinullekin osasi! Lahjojakin!

Silloin vasta Antti silmää ympärilleen. Hän katsoo kummastuneena kuuseen, katsoo kynttilöihin uunilla, ikkunalaudalla ja lopuksi minuun:

— Vieraanko se oli nuotio tuolla metsässä?

Samassa muistin, että olin unohtanut palavan nuotion metsään.
Vaikk'eihan se näin talvella niin vaarallista olekaan!

— Niin, minulta se jäi!

— No kiitos teille siitä!

— Mistä niin?

— Siitä nuotiosta! Se minut pelasti. Olin juuri nääntymäisilläni hankeen kuormineni, poroni ei jaksanut enää vetää, enkä vähääkään tiennyt missä olin, kun äkkiä näin tulen loimottavan jostakin ja kipunoita sinkoilevan ilmaan. Riensin kohti ja niin tulin nuotiolle, suuren kiven luo, saman kiven, jonka päällä ennen pienempänä niin monet kerrat olin leikkinyt. Tunsin paikan heti ja samassa näin jo koti-ikkunastakin valon tuikkavan.

Kummallinen on kohtalon käsi! Se saattaa eksyneen erämaankulkijankin tietämättänsä virittämään tulen toisen eksyneen pelastamiseksi.

Iloa ja onnea hohti nyt koko pirtti ja pirtin väki, iloa rajatonta ja syvää, kaukana ikikorven muuten niin ilottomassa kätkössä.

Ulkona raivosi myrsky, pyry pieksi kaameasti kattoa, ja tuuli kolkosti lakehisessa ulvoi. Mutta sisällä täytti sydämet suuri, selittämätön rauha. Ja hartaana kumpusi nokisen kurkihirren alta jouluvirsi Korkeimman kuuluville, kautta koko maailman myrskyn ja pauhinan.

1915.